44 runoa
(Leça da Palmeira, Venade, Torre da Medronheira, 2012-2015)
Enostone kustannus, Helsinki, 2023
Suomennos Tarja Härkönen
Kustannuspäällikkö Kalle Niinikangas
Kansi Asko Künnap
§
JUKKA KOSKELAINEN, Helsingin Sanomat, 27.1.2024
Välimeren runot ulottuvat
kanavan polkupyörästä historian murhiin
Portugalilainen
João Luís Barreto Guimarães
kirjoittaa kerroksellista historiaa Etelä-Euroopasta.
«RUNOSUOMENNOSTEN suhteen
koettiin 2000-luvun alun pitkä kuiva kausi, mutta viime aikoina käännöksiä on
alkanut ilmestyä uudestaan ennen kaikkea Parkko-kustantamon ja Enostonen
ansiosta. Nyt suomennetaan jopa kokonaisia alkuperäisiä kokoelmia.
Portugalilaisen João
Luís Barreto Guimarãesin (s. 1967) Välimeri on yksi
niistä. Melko ohut kokoelma onkin jo käännetty monille kielille. Idea on
sinänsä yksikertainen: kuljetaan Välimeren rannalla ja kaupungeissa, vähän
muuallakin, ja liitetään tuokiokuviin ja mietelmiin laajempaa
kulttuurihistoriaa.
Sekaan pudotellaan historian
nimiä jopa siihen tahtiin, että ei meinaa mukana pysyä.
Barreto
Guimarães osaa joka tapauksessa yhdistää ja
laajentaa ja avartaa moninaisia aineksiaan. Ja Tarja
Härkösen täsmällistä, lyyrisyyden säilyttävää suomennosta voi
ihailla.
ENNEN KAIKKEA Barreto Guimarães penkoo kiehtovasti
historian kerroksia, ”historian mutaa”, kuten erään runon nimikin kuuluu.
Samaan runoon mahtuu kanavaan pudonnut polkupyörä ja muistutus siitä, että Vilhelm
Oranialainen murhattiin Espanjan kuninkaan käskystä.
Pakanallisen temppelin
paikalle taas on rakennettu katolinen kirkko, ja temppeliä on taas käytetty
muun muassa vilja-aittana ja teatterina. Seinät ovat kasanneet ylleen eri
aikakausien tyylien kerroksia.
Barreto
Guimarães pyrkii vahvistamaan kerroksellista
esitystapaansa sommittelemalla runoihin lisäyksiä sulkeiden sisään ja
katsomalla historiaa nykyperspektiivistä.
Rakastavaiset ovat
kaivertaneet nimensä kaktuksenlehtiin:
”Kaikki
he myönsivät / rakkauden mahdolliseksi / vaikka / vesi joka tänään putoaa ei
ole huomisen vettä / (ei edes ensi vuoden) jolloin / nämä nimet putoavat maahan
ja toiset / ilmestyvät niiden tilalle.”
PORTUGALI EI tiukan
maantieteellisesti kuulu Välimeren alueeseen. Se kuului kuitenkin Rooman
aikoinaan valloittamiin alueisiin. Kirjan mottona onkin sitaatti, jonka mukaan
emme varmasti tiedä, mihin asti Välimeri, ”tuo alkukantainen sisämeri, alkuvoimainen liemi”, ulottuu.
Näissä runoissa se ulottuu
kauas Eurooppaan, ja Barreto Guimarãesin
runon eväillä siirtymät käyvät vaivattomasti. Näyttönä tästä käy vaikka
kokoelman eräänlainen nimiruno, Välimeren
laulu:
”Tuolla
on Lindoksen / akropolis (jonka jumalat hylkäsivät) / temppeli johon Feidias
rakastui ja jossa / mestarin kädenjälki patsaineen yhä mahtuu / ajan
kehykseen.”
Aina ei sentään mennä
historian ja myyttien varassa. Vaikuttava avausruno kertoo myrskyn jäljistä.
Runo toteaa hävityksestä, että ”aivan
kuin / uusi alku olisi mahdollinen vain jos / taivaallinen ja maallinen
tohtivat kumpikin / joutua häviölle.”
BARRETO
GUIMARÃES on siviiliammatiltaan kirurgi, ja
tämäkin puoli tulee vaihtelun – ei voine sanoa että kevennyksen – vuoksi esiin
parissa runossa, yhdessäkin puhuja muistelee, miten naispuolisen kollegan polvi
osui operaation aikana hänen jalkojensa väliin.
Historian ja nykyhetken
suhteita kokoelma luotaa kiinnostavasti. Mukana saisi vain olla enemmän paikan
tuntua ja aistihavaintoja. Pieni runoilijan esittelykin olisi varmaan ollut
paikallaan.»
TAKKUTUKKA,
Mummo Matkalla, 17.1.24
João Luís Barreto Guimarães: "Välimeri /
Mediterraneo" - ex Libris
«João Luís
Barreto Guimarães (s. 1967) on portugalilainen kirurgi ja
runoilija, jonka on vuodesta 1989 lähtien julkaissut viisitoista runokokoelmaa.
Hän on Portugalin näkyvimpiä ja palkituimpia runoilijoista, ja häntä on
käännetty Euroopan kielille. "
"Välimeri on nimensä mukaisesti ylistyslaulu Välimerelle.
Keskiössä on matkan teko, mutta ei vain maisemiin vaan myös historiaan ja
kulttuuriin.
Euroopan kehtoon. Välimeri on myyttinen Etelä. jonne kaivataan
ja josta haaveillaan. Välimeri päättyy siellä missä oliivipuut loppuvat, mutta
kyseessä ei ole maantieteellinen paikka, vaan kysymys on mielentilasta,
sivistyksestä ja elämäntavasta, tunnemaisemasta ja siitä miten maailmassa
ollaan."
Maravilhoso!! Uusi portugalilainen runoilijatuttavuus ja
erikoinen yhdistelmä: varsinaiseltaan ammatiltaan kirurgi sekä Välimeri
herättivät mukavia ja mieluisia aatoksia, joten avoimin ja uteliain mielin
ottamaan selvää tästä uutukaisesta. Kooste kätkee sisälleen neljä lukua ja
hauskasti nimettyjä runoja kuten:
Sielun arkielämä, Fysiikan
ongelma, Syntisihti, Se mikä on ääretöntä jne.
Muutamia maistiaisia koosteen annista:
Erään ilmeen arkeologiaa:
Ilme (jokin tunteen jälki)
kesti
sekunnin sadasosan
lähden etsimään sitä
mutta sitä ei enää ole.
Sen
tanssi joka nyt on poissa
(eettisen vai
amoraalisen?) ilman
pinnalta on vain arvailun
varassa. Miten
tavoittaa mennyt pathos
jollei se edes ehtinyt
muistiin asti (oliko se
intohimoinen ilmae
vai
autio ja tyhjä?)
Argonautit Oiassa:
Joillekin
maan loppu on ilman
muuta
maailmanloppu. Toisille
taas
maailmanloppu on
matkanteon alku. Antakaa
heille
soutuvene eikä kukaan osaa
sanoa oliko
se joka kiskoi
halki tuntemattoman
Egeanmeren oikeassa
jos maihin jäävän mieleen
jää kuiskimaan ajatus
matkasta.
Nämä positiivisesti erilaiset ja persoonalliset runot kestävät
useamman lukukerran ja ne suorastaan edellyttävät lukijaltaan sitä avautuakseen
kaikessa pelkistyneisyydessään ja vailla turhaa häröilyä. Runot herättävät
ajatuksia, pilkahduksia ja oivalluksia, muistoja meren tuoksusta ja vakuuttavat
siitä,
ettei seesteisen, kuulaan ja kirkkaan tarvitse olla
ylisanoitettua. Tarja Härköseltä jälleen kerran vakuuttava suomennos.
- Antiikin viisaat opettivat että Välimeri jatkuu niin kauas kuin minne oliivipuu ulottuu. Predrag Matvejevic»
JANNE LOPPONEN, Kiiltomato, 21.12.2023
Hetkien
arkeologiaa Välimeren rannoilla
Guimarães on ensimmäinen portugalilainen
runoilija, jolta on suomennettu kokonainen teos. Toiveissa on lisää!
«Portugalilaiset
pitävät itseään meren kansana. Portugalilaisessa runoudessa tuo meri on yleensä
ollut Atlantti tai Intian valtameri, entisen siirtomaaimperiumin näyttämöitä
kumpikin. João Luís Barreto
Guimarãesin (s. 1967) runokokoelma Välimeri (alkuteos Mediterrâneo, 2016) sen sijaan sijoittuu nimensä
mukaisesti merelle, jota Portugalin rannat eivät kosketa. Välimeri ei
kuitenkaan ole pelkkä maantieteellinen alue vaan laajempi
kulttuurihistoriallinen käsite. Kuten teoksessa siteerattu
bosnialais-kroatialainen kirjailija Pedrag
Matvejević (1932–2017) toteaa: ”Antiikin viisaat opettivat että
Välimeri jatkuu niin kauas kuin minne oliivipuu ulottuu” (s. 64).
Guimarães on yksi Portugalin kansainvälisesti
tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Mediterrâneon englanninkielinen käännös voitti Willow Run -runopalkinnon vuonna
2020, ja uusimmalle kokoelmalle Aberto todos os dias (2022) myönnettiin Prémio Pessoa -palkinto. Hän on myös ainoa
portugalilainen nykyrunoilija, jolta on suomennettu kokonainen teos; aiemmin
portugalilaista nykyrunoutta on esitellyt Rita Dahlin toimittama ja suomentama antologia Maailman
syrjällä (Palladium 2018). On korkea
aika, että suomalaiset pääsevät lukemaan muutakin kuin Fernando Pessoaa!
Guimarãesin runouden juuret ovat 1970-luvulla alkaneessa
suuntauksessa, jossa runon lähtökohtana ei ole niinkään kieli kuin havainto ja
jokapäiväinen elämä. Toisen maailmansodan jälkeistä surrealismia,
uusavantgardea ja poliittista vallankumousrunoutta seurasi siirtymä yksityiseen
sfääriin. Näin ei käynyt vain Portugalissa, vaan kyseessä oli laajempi, koko
eurooppalaista kirjallisuutta ja kulttuuria koskeva ilmiö, joka tunnetaan
subjektiivisena käänteenä. Portugalilaisessa runoudessa tähän suuntaukseen ovat
vaikuttaneet muun muassa João
Miguel Fernandes Jorge (synt. 1943) ja Joaquim Manuel Magalhães (synt. 1945).
Välimeri koostuu matkarunoista, jotka sijoittuvat
useimmiten maantieteellisen Välimeren alueelle, joskus myös sen ulkopuolelle,
esimerkiksi Portugaliin tai Hollantiin. Monet runot rakentuvat pienoistarinan
tai historiallisen anekdootin ympärille, toiset taas ovat perinteisiä
ekfrasiksia eli taideteoksen tai museoesineen kuvauksia. Puhuja kuljeskelee
hieman saarikoskimaisesti ”runoa etsien”; matkakirjallisuudelle tyypillisesti
matkanteko toimii kirjoituksen lähtökohtana.
Välimeri
näyttäytyy teoksessa ennen muuta alueena, jossa on asuttu hyvin kauan. Kulkijan
jokaisen askeleen alla on vuosituhansia. Parhaiten tämä kiteytyy runossa
pakanallisen temppelin päälle rakennetusta katolisesta kirkosta, joka sittemmin
on kasannut ylleen arkkitehtuurin tyylisuuntia ja toiminut niin vilja-aittana,
teatterina, vankilana kuin ammusvarastona. Jatkuvuus ja katkos ovat yhtä aikaa
läsnä, kun ”pakanaksi”
itseään kutsuva puhuja vaeltelee turistikohteiksi muuttuneissa kirkoissa ja
luostareissa.
Myös
itse runot rakentuvat merkitysten kerrostumina: yksinkertaisten havaintojen
päälle kasautuu muistoja, historiaa ja mielleyhtymiä. Esimerkiksi runo ”Historian
muta” alkaa havainnolla Delftissä
kanavan pohjalle uponneesta polkupyörästä, mitä seuraa assosiaatio samassa
kaupungissa kuolleen Vilhelm
Oranialaisen salamurhaan, ja lopulta runo laajenee pohdinnaksi
historiallisen muistin absurdiudesta: tiedämme enemmän Vilhelmin koiran
kuolemasta kuin useimmista aikalaisistamme.
Teoksen
aikajänne vaihtelee tuhansista vuosista silmänräpäykseen. Runossa ”Erään
ilmeen arkeologiaa” koetetaan tavoittaa
ilmettä, joka kesti vain sekunnin sadasosan. Runo ”Rivejä kestosta”
puolestaan kuvaa hetkeä, joka ”liuottaa lihan ja ajan toisistaan /
kemiallisessa ilonpidossa” (s. 61).
Runoilijan tehtäväksi muodostuu täten epifanioiden – ilmestyksenkaltaisten
hetkien – valpas odottaminen.
Vähäeleistä sulkeiden
poetiikkaa
Äidinkielen
opettajilla on tapana varoittaa sulkeiden käytöstä, mutta Guimarãesin poetiikassa niillä on silmiinpistävän tärkeä rooli.
Sulkeet luovat katkoksia runon sisään ja pakottavat lukijan tämän tästä
palaamaan takaisin; ne ilmaisevat epäilyä ja ironiaa sekä tuovat esiin
ajattelun kerrostuneisuuden. Sulkeilla voidaan suhteellistaa vaikkapa koko
ihmiskulttuurin merkitys, kuten runossa ”Ihan eilen Pocinhossa”:
[…]
Pelkkää homo sapiensia
koko
Côan komea museo
pari
kolme keksintöä jotka ovat käytännössä ihan eilisiä
(se
miten onnistuimme kesyttämään tulen
käyttämään
puhuttua kieltä
ja
luomaan kuvataiteen
symboleineen).
(s. 13)
On
kiinnostavaa verrata Guimarãesin
teosta samannimiseen ja samoihin aikoihin kirjoitettuun suomalaiseen
runoteokseen, nimittäin Ville
Hytösen Välimereen (Sammakko
2018). Hytösen teoksen alaotsikko on ”eeppinen runoelma”, ja sen vuolas, eteenpäin vyöryvä runous on täynnä paatosta ja
syyllisyyttä Välimereen hukkuneista siirtolaisista. Guimarãesin teos on
etäännytetympi ja ammentaa vähemmän ajankohtaisista aiheista, vaikka siinä
ohimennen viitataankin Välimereen ”hautausmaana”. Myös teoksen ensimmäistä runoa ”Taivaan ja maan välillä”, joka kuvaa maisemaa myrskyn jäljiltä, voi
tulkita ilmastonmuutoksen kontekstissa.
Toisin
kuin Hytösen, Guimarãesin
runoutta luonnehtii vähäeleisyys ja tietty pidättyvyys. Aina kun paatos
tai sentimentaalisuus alkaa hiipiä runoon, jokin ironinen käänne palauttaa
lukijan maan pinnalle. Runossa ”Ihan eilen Pocinhossa” puhujan ihmetys ikivanhan luolataiteen
äärellä katkeaa siihen, että viini alkaa nukuttaa. Runojen minä on tietoinen
yksilön pienuudesta ajan virrassa: ”Minä tein / sen minkä sinäkin tekisit /
niin kuin kertautuvat aallot jotka lakipisteessään / murtuvat rantaan” (”Asioiden tila”, s. 16). Runoilija ei
yritä olla Homeros, eikä hänen
runoistaan muodostu eeposta, vaan pikemminkin ne ovat meren rannalta löydettyjä
ruukunsirpaleita.
Portugalilaisen
runoilijan poetiikka tuo jossain määrin mieleen italialaisen Antonella Aneddan, jolta julkaistiin
viime vuonna suomennosvalikoima Anatomioita (suom. Hannimari
Heino, Parkko 2022). Myös Aneddan runot lähtevät tyypillisesti liikkeelle
yksinkertaisesta näköhavainnosta ja kasaavat ympärilleen erilaisia merkitysten
kerrostumia, oli kyse sitten muistista, historiasta, geologiasta tai
ihmisruumiista. Guimarães ei aivan
yllä italialaisen kollegansa tasolle, mutta rima onkin tässä tapauksessa varsin
korkealla.
Muuten
terävän teoksen loppupuolella on muutama löysempi veto. Esimerkiksi
Minho-joessa elävää nahkiaista kuvaava runo alkaa lupaavasti pohdinnalla
valtionrajojen mielivaltaisuudesta mutta lässähtää laiskaksi allegoriaksi
poliittisesta opportunismista.
Tarja Härkönen on tällä hetkellä merkittävin
portugalinkielisen kirjallisuuden suomentaja (valitettavasti kilpailua ei juuri
ole). Härkösen suomennos tavoittaa hyvin teoksen ironian ja vähäeleisen
huumorin. Pienen haasteen suomentajalle muodostavat säkeenylitykset, jotka
lataavat painoa yksittäisille sanoille: ”Etsin sanomatonta
illansuun / tiheydestä” (s. 53).
Portugalin kielessä tällaisten genetiivirakenteiden sanajärjestys on käänteinen
suomen kieleen nähden, ja määre (kuten adjektiivi) sijoittuu tyypillisesti
substantiivin jälkeen. Näille kielen sisäsyntyisille ominaisuuksille on
kuitenkin vaikea tehdä mitään, ellei sitten myötäile alkutekstin
sanajärjestystä, mikä suomeksi tuntuisi vanhahtavalta.
On
ilahduttavaa, että Härkönen kääntää
proosateosten lomassa myös runoutta. Toivottavasti lisää on luvassa.»
§
