44 runoa
(Leça da Palmeira, Venade, Torre da
Medronheira, 2012-2015)
Enostone kustannus, Helsinki, 2023
tradução/Suomennos Tarja Härkönen
edição/Kustannuspäällikkö KalleNiinikangas
capa/Kansi Asko Künnap
Tanssiva Kahru Poetry Prize
2024
Raadin
lunnehdinta Kääntäjäkarhu-palkinnon saajasta:
João Luís Barreto Guimarães: Välimeri, suomentanut Tarja Härkönen
(Enostone)
Elegantti, jopa klassinen runomatka
Välimeren historiaan ja nykypäivään ja meren moniin ulottuvuuksiin. Hienostunut
soljuvuus säilyy teoksen alusta loppuun saakka. Härkösen huolellisen tyylikäs
käännös painottaa kirjan puntaroitua sisältöä ja muotoa.
Välimeren suomennoksessa
toteutuu kääntämisen perimmäinen maksiimi siitä, että alkuteos sisäistetään ja
ilmaistaan sama toisella kielellä sen sijaan, että käännettäisiin sisältö suoraan.
On myös arvostettavaa, että vielä uskalletaan suomentaa ja julkaista
yksittäisiä runokokoelmia mietittyine rakenteineen, ei pelkästään koottuja ja
valittuja runoja.
§
VENLA-VANAMO, Runografi, 18.11.2024
«Meren
mystiikkaa ja merkillistä estetiikkaa on mahdotonta tyhjentää yhteen
runokirjaan. João Luís Barreto
Guimarãesin pieni ja hento Välimeri (Mediterrâneo, 2016)
luottaa havaintoon ja lunastaa lupauksensa hahmotellen merta ja sen rannoilla
eläneiden lajien, heimojen ja kerran kukkineiden kulttuurien monimuotoisuutta.
Portugalilainen
Guimarães (s. 1967) on julkaissut
runoutta jo kolmella vuosikymmenellä. Kynän lisäksi runoilijan kädessä pysyy
kirurgin veitsi, jolla hän operoi pitkän uran tehneenä syöpälääkärinä. Runojen
lukeminen tätä taustaa vasten on erityisen kiehtovaa, sillä leipätyön asema
tuotannon temaattisessa viitekehyksessä on kuriositeetin kaltainen. Lääkärintyö
on läsnä, mutta leikkaussalien sattumanvarainen suru, kuviteltu kylmyys ja
säännönmukainen steriiliys loistavat poissaolollaan. Guimarãesin kirjallista
tuotantoa hallitsee lämpö: elämän, empatian ja ihmetyksen hehku.
Tie
Portosta portugalinkielisen nykyrunon kenties keskeisimmäksi äänenkantajaksi on
ollut hidasta nousua ja päättäväistä polveilua. Välimerta voidaan
hyvällä syyllä pitää tekijänsä kansainvälisenä läpimurtoteoksena, sillä juuri
sen englanninkielisen käännöksen tuoman kansainvälisen näkyvyyden ja Willow Run
-runopalkinnon myötä Guimarãesille
on avautunut eräänlainen suunnannäyttäjän rooli, ja myös kysyntä käännöksille
on kasvanut räjähdysmäisesti. Kuten Janne
Löppönen huomautti tarkkanäköisessä kritiikissään Kiiltomadossa, Välimeri on
myös ensimmäinen portugalilaiselta runoilijalta suomennettu kokopitkä teos.
Teoksen
nimeä saa ja kannattaakin pohtia, niin latautunut ja mahtipontinen se on.
Kaikkihan tuntevat Välimeren: sivistyneen ja miellyttävän homo sapiensin
henkisen kasvun kehdon, maailman suosituimman lomakohteen, satojen ja tuhansien
Eurooppaan pyrkivien turvapaikanhakijoiden surmanloukun. Kaikesta tästä Guimarães myös kirjoittaa – sanaakaan suoraviivaisesti
sanomatta.
Sen
sijaan Välimeri on kokoelma havaintoja, aistimuksia ja ajatuksia.
Neljään osastoon jakautuvassa teoksessa istutaan, seistään, kävellään ja
purjehditaan kymmeniä, jopa satoja tunteja antiikin ja arkeologian
alkuhämärässä, maailman mysteerien edessä, Egeanmerta ristiin rastiin
aforistisissa tunnelmissa matkaten. Havainto on teoksen perussävel,
tarkkanäköinen toonika, jota vasten kieli luo kudelmaa, kuljettaa lukijaansa
kirkoista roomalaispalatsien raunoihin, Sisiliasta Syyriaan, Málagaan, Maltalle
ja aina Niilin suistolle saakka.
Meri
itsessään asettuu taustaelementiksi nostamatta koskaan aallonkorkeuttaan sen
rannoilla tapahtuvan yläpuolelle. Tämä on merkille pantavaa, sillä hyvin
harvoin olen törmännyt yhtä niukkaan meren kielelliseen läsnäoloon teoksessa,
joka käsittelee merta. Vaihtelu virkistää ja toisaalta luo tilaa tulkinnalle:
meri ei ole vain maantieteellinen ja maisemallinen, se on ennen muuta
mielentila, alleviivaamaton aava. Harry
Salmenniemen sanoin ”meri, mutta sisältä päin” (Yö ja lasi. Siltala,
2018).
Onnittelunsa
ansaitsee myös upeasta Välimeren käännöksestään Kääntäjäkarhulla
palkittu Tarja Härkönen, jonka
suomen kieli soljuu. Käännös mallintaa alkuperäisen rantaviivan piirrosjälkeä
avoimena ja kovin autenttisen oloisena: ” – Jumalallista on voida nähdä mutta /
laskea kohta katseensa / niin kuin haavoittunut unikko joka tunteja /
poimituksi tulemisensa jälkeen / antautuu kumartaen”.
Suomennos
säilyttää kautta linjan myös alkuperäisteokselle uskolliset, laineiden lailla
leikkivät sulut, joissa ajatus virtaa ja karkaa valtoimenaan. Tyylillisenä
tehokeinona sulut ja niiden tuottama puhujavinouma on nautinnollinen, vaikka se
voi myös väsyttää ja katkoa rytmisesti rullaavaa reittiä.
Vaikka Välimeri on
kirjana pieni, sen merkitys on suuri; paitsi portugalinkielisenä runoutena,
myös runouden maantiedettä ylpeästi luonnostelevana ylistyslauluna. Valtavaan
aiheeseen tarttunut teos on tasapainossa: Guimarães
etsii runoa ja runo etsii häntä.
Välimeren kaltaiset
kirjat lohduttavat myös ilmastokriisiä itkevää. Teos on erinomainen ja
ekologinen saarihyppely, jolla kulttuuriin, arkkitehtuuriin ja uskontojen
ydinkysymyksiin harottavat hahmotelmat tarjoillaan lukijalle myötätunnolla,
tunteilla tärkeilystä pidättäytyen.
Tyyliltään
ja tulokulmaltaan täysin erilaista Judith
Schalanskyn Kaukaisten saarten atlasta (suom. Marko Niemi, 2020)
voi ja ehkä kannattaakin lukea Guimarãesin
rinnalla. Vaikka teosten ilmasto on erilainen, niitä yhdistää samanaikainen
läsnä- ja poissaolo. Schalansky kirjoittaa paikasta, Guimarães ajasta, joka on kuvitteellinen, tosi ja toiveikkuutta
tuottava. Se, mikä yhdistää on eilen, tänään ja huomenna ihan erilainen ja
silti tuttu meri.»
EMMI KETONEN, Tuli & Savu, n.º 4/2023
Välimeren
historiasta ja nykypäivästä
«João
Luís Barreto Guimarães (s. 1967) on portugalilainen kirurgi ja
runoilija, jolta on vastikään julkaistu ensimmäinen suomenkielinen
kokoelma Tarja Härkösen varmaotteisena käännöksenä. Välimeri
on eräänlainen matkarunokirja. Runojen puhujan näkökulma on häpeilemättä
turistin, joka vierailee Välimeren alueen nähtävyyksillä. Sijainnit vaihtuvat
tiuhaan, ja runot levittäytyvät lähes koko Välimeren alueelle, Portugalista
Italiaan, Kreikasta Kroatiaan, Israelista Marokkoon ja niin edelleen. Maisemat
ja aiheet istuvat aina jollain tapaa kokoelman rajaukseen, mutta Välimeren alue
on ymmärrettävä laajasti.
Välimeren
kansojen jaettu historia ja kulttuuri tehdään kokoelmassa selväksi.
Syvyyssuunnassa runot kurkottavat kauas menneeseen, muun muassa antiikin
aikaan. Ehkä enemmän kuin maantieteellinen alue, teoksen Välimeri onkin
käsitteellistetty (mielen)tila. Kokoelma on kehystetty kroatialaisen Predrag
Matvejevićin teoksesta Välimeren breviaario (suom. Kari
Klemelä, Loki-kirjat 2003) lainatuilla sanoilla: ”Emme tiedä varmasti,
miten kauas Välimeri ulottuu” ja ”Antiikin viisaat opettivat että Välimeri
jatkuu niin kauas kuin minne oliivipuu ulottuu”.
Välimeren
maantieteellinen rajaus on kiinnostava. Jäädessään Euroopan, Aasian ja Afrikan
väliin se käytännössä yhdistää maanosat ja mantereet. Siitä suomenkielinen
nimitys: Väli-meri. Kuitenkin kun puhutaan Välimeren maista, viitataan
yleisimmin Euroopan puoleisiin rannikkoalueisiin, ennen muita matkailijoiden
suosikkikohteisiin Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa. Toisaalta Välimeren
maaksi katsotaan myös Guimarãesin kotimaa Portugali, vaikka Portugalilla ei
olekaan rantaviivaa Välimeren kanssa. Sen sijaan meri ulottuu Portugalin ylle
ilmasta käsin; alueella vallitsee välimerenilmasto.
Teoksen
alkukielinen nimi on Mediterrâneo. Portugalinkielinen nimitys juontuu
latinankielisestä sanasta mediterraneus, joka ei yllättäen viittaakaan mereen
vaan päinvastoin maahan. Alun perin mediterraneus tarkoitti sisämaata. Nimeen
sisältyy käsitys, että Välimeren alueelle sijoittuvat maa-alueet kuuluvat
yhteen ja samaan valtioon, kuten Rooman valtakunnan aikaan tilanne olikin.
Nimitys juontaa juurensa aikaan, jolloin maanosien väliin jäävä meri nähtiin
sisämerenä. Maarajojen vangitsemana merenä se kai on sitä edelleen.
Välimeri
on myös myyttinen meri, jonka vesille ja rannoille sijoittuvat monet antiikin
ajan tarustot. Alueen maaperä on siinäkin mielessä hedelmällinen.
Runokokoelmassa Välimeren historiallista painolastia on purettu ja käytetty
hyödyksi.
Kokoelman
näkyvimpänä aiheena korostuvat Välimeren kansojen suhteet toisiinsa ajan
saatossa. Vieraillessaan meren eri laidoilla puhuja muistuttaa eri kansakuntien
levinneisyydestä ja asuinsijoista, jotka ovat vaihdelleet sotien ja
luonnonmullistusten myötä. Ne osoittavat historian kerroksellisuuden ja miten
vaikkapa antiikki on edelleen läsnä nykypäivässä.
Runoja
innoittavat historian taakseen jättämät merkit, olivat ne sitten tarkoituksella
tallennettuja tai tahattomasti jääneitä jälkiä, esimerkiksi nähtävyyksiä:
pyhäkköjä ja niiden raunioita, museoita ja museoesineitä, palatseja ja
taideteoksia. Toisaalta puhuja on tietoinen, että historian kirjoittavat
voittajat ja sitä tarinaa myös artefaktit toistavat. Turistitkin tallaavat aina
samoja polkuja ja näkevät juuri niitä nähtävyyksiä, joita nähtäväksi tarjotaan.
Toisaalta
runot itsessään pyrkivät jättämään osansa tähän kerroksellisuuteen. Rauniot,
museot ja historiankirjat eivät juurikaan kykene välittämään ihmisten
aistinvaraisia havaintoja ja kokemuksia. Menneestä katoaa näin kaikki
vivahteikkuus. Juuri näiden nyanssien tallentamiseen nykyhetkessä tarvitaan
muun muassa runoilijoita ja menneisyyden aukkojen täydentämiseen
mielikuvituksen keinoja.
Nykyhetki
ja mennyt limittyvät runoissa monella tapaa. Runossa ”Res ipsa loquitur”: ”Joku
/ on jättänyt Splitin roomalaisen palatsin / rapistuneisiin / raunioihin
varoituksen (kroatiaksi) / poliitikoille […]”. Kokoelman kenties keskeisimmän
runon ”Välimeren laulu” lopussa limittyneet ajat kietoutuvat yhteen: ”[…] (tuo
alkukantainen sisämeri / alkuvoimainen liemi) / se jota soudettiin uutterasti
Foinikiasta / Kathagoon [sic] asti. Se jota Odysseus piti omanaan / (jota
Kserkses niin ruoski) vaan ei suinkaan / menneisyydessä / (koska menneisyys on
nykyisyys) missä / aika sen kuin mataa koska kulkee paikallaan / niin kuin
kissat raunioilla (tappaen / aikaa / ajalla) kuvitteellisia vihollisiaan
hännällä / hakaten.”
Runossa
hahmottuu myös ajan liike, tai pikemminkin liikkumattomuus, jonka toteamiseen
teos tähtää monin tavoin. Verkkaisuudestaan tunnetut kissat kuvataan
toisaallakin raunioiden vartijoina ja paikallaanolon vaalijoina. Menneisyyden
ajan oletetaan pysähtyneen, koska siihen on tietoisesti pyritty. Menneisyys on
museoitu, historia pysähdytetty paikoilleen.
Esimerkiksi
osmanisulttaani Selim III:n miekasta todetaan: ”[…] miekka elää edelleen
[…] lukkojen takana minne joutui vuodatettuaan niin paljon / verta / torsosta
toisensa perään tuomittuna ikuiseen elämään / (vitriinin vankilassa) ja
kadehtien jokaista kehoa / joka täsmälleen tällä hetkellä / rakastaa ja tanssii
loputtomiin (mikä dervissi) / paratiisissa.”
Erityiseen
asemaan nousee runomuoto ekfrasis, joka sekin on käsitteenä antiikin peruja.
Alun perin ekfrasis tarkoitti kuvausta sellaisenaan, mutta nykyisin käsitettä
käytetään taideteosta kuvaavista runoista. Guimarãesin runoudessa ekfrasis on
humaani menneeseen kääntymisen väline, jolla runon aiheena oleva esine tai
taideteos, historian tallennin, herää hetkeksi uudelleen eloon. Runojen puhuja
itse on nykypäivän kommentaattori ja keskustelee menneisyyden kanssa.
Ehkäpä
kokoelman poetiikkaa kuvaa parhaiten sen päätösruno ”Vähäisemmät jumalat”,
jossa puhuja kulkee pitkin Provencen katuja ”runoa etsien” kuin runo olisi
jotakin, joka syntyy liikkeessä. Nykypäivään puhujan istuttaa hempeä ironia,
jolla hän puhuttelee näkemäänsä. Pienet pisteliäät kommentit eivät kuitenkaan
aina onnistu herättämään oivalluksia, vaan kummeksuvat lähinnä perinteitä,
joita nykyihmisen onkin varsin helppo paheksua ja ihmetellä.
Päällisin
puolin kokoelma tuntuu haikailevan eurooppalaisen sivistysihanteen perään. Se
on kunnianosoitus Välimeren alueen historialle ja sivistykselle, joka on
kantanut tähän päivään asti – unohtamatta sivistyksen juuria, jotka puolestaan
kantavat vielä matkojen päähän Välimeren rannoilta.
Kokoelman
edetessä historiallisten näkymien tilalle vaihtuu arkisempia aiheita. Loppua
kohden puhuja keskittyy nykypäivän politiikkaan ja katse käy kyynisemmäksi.
Puhuja tuijottaa Välimerelle, jolla myyttiset sotaretket ovat mennyttä. Meri on
muuttunut siirtolaisten hautausmaaksi, mikä häiritsee tyyneyttä ja
tyytyväisyyttä tavoittelevan turistin lomarauhaa.
Runojen
kieli on varsin yksinkertaista ja suorastaan pelkistettyä.
Anekdoottimaisuudessaan tyyliä voisi verrata Wisława Szymborskan tuotantoon.
Guimarãesia voidaan pitää niin sanotusti perinteisen runon taitajana. Runoilija
on varsin tykästynyt säkeenylityksiin. Pilkuttomuus luo painoarvoa säejaolle,
mikä johtaa helposti säkeenylityksiin, mikä puolestaan tuottaa vaikeuksia
kääntäjälle, jonka on usein valittava, kummalle riville sijoittaa suomen kielen
sanan, jota portugalissa saattaa pääsanan lisäksi edustaa useampi pikkusana.
Suomennos
on pitkälti varmaotteista työtä. Härkönen käyttää luontevia, paikoin jopa
ilahduttavan idiomaattisia ilmaisuja, jotka solahtavat onnistuneesti kertoviin
runoihin. Pari näppäilyvirhettä ja hankalasti ilmaistua säettä töksähti
silmään, mutta pääosin käännökset vaikuttavat loppuun asti ajatelluilta.
Kokoelman
tarkoitus lienee jossain määrin todistaa Välimeren alueen erilaisista ja
moninaisista ilmeistä. Merestä maalaillaan ennemmin kulttuurista ja
mielenmaisemaa kuin maantieteellisen tarkkarajaista kehystä. Myös historian
jälkimainingit yltävät paljon kartan rajoja laajemmalle alalle.»
JUKKA KOSKELAINEN, Helsingin Sanomat, 27.1.2024
Välimeren
runot ulottuvat kanavan polkupyörästä historian murhiin
Portugalilainen João
Luís Barreto Guimarães kirjoittaa kerroksellista historiaa
Etelä-Euroopasta.
«RUNOSUOMENNOSTEN suhteen
koettiin 2000-luvun alun pitkä kuiva kausi, mutta viime aikoina käännöksiä on
alkanut ilmestyä uudestaan ennen kaikkea Parkko-kustantamon ja Enostonen
ansiosta. Nyt suomennetaan jopa kokonaisia alkuperäisiä kokoelmia.
Portugalilaisen João Luís Barreto Guimarãesin (s.
1967) Välimeri on yksi niistä. Melko ohut kokoelma onkin jo käännetty
monille kielille. Idea on sinänsä yksikertainen: kuljetaan Välimeren rannalla
ja kaupungeissa, vähän muuallakin, ja liitetään tuokiokuviin ja mietelmiin
laajempaa kulttuurihistoriaa.
Sekaan
pudotellaan historian nimiä jopa siihen tahtiin, että ei meinaa mukana pysyä.
Barreto
Guimarães osaa joka tapauksessa yhdistää ja
laajentaa ja avartaa moninaisia aineksiaan. Ja Tarja Härkösen täsmällistä, lyyrisyyden
säilyttävää suomennosta voi ihailla.
ENNEN
KAIKKEA Barreto Guimarães penkoo kiehtovasti historian
kerroksia, ”historian mutaa”, kuten erään runon nimikin kuuluu. Samaan runoon
mahtuu kanavaan pudonnut polkupyörä ja muistutus siitä, että Vilhelm Oranialainen murhattiin Espanjan
kuninkaan käskystä.
Pakanallisen
temppelin paikalle taas on rakennettu katolinen kirkko, ja temppeliä on taas
käytetty muun muassa vilja-aittana ja teatterina. Seinät ovat kasanneet ylleen
eri aikakausien tyylien kerroksia.
Barreto
Guimarães pyrkii vahvistamaan kerroksellista
esitystapaansa sommittelemalla runoihin lisäyksiä sulkeiden sisään ja
katsomalla historiaa nykyperspektiivistä.
Rakastavaiset
ovat kaivertaneet nimensä kaktuksenlehtiin:
”Kaikki
he myönsivät / rakkauden mahdolliseksi / vaikka / vesi joka tänään putoaa ei
ole huomisen vettä / (ei edes ensi vuoden) jolloin / nämä nimet putoavat maahan
ja toiset / ilmestyvät niiden tilalle.”
PORTUGALI
EI tiukan maantieteellisesti kuulu Välimeren alueeseen. Se kuului
kuitenkin Rooman aikoinaan valloittamiin alueisiin. Kirjan mottona onkin
sitaatti, jonka mukaan emme varmasti tiedä, mihin asti Välimeri, ”tuo alkukantainen sisämeri, alkuvoimainen liemi”,
ulottuu.
Näissä
runoissa se ulottuu kauas Eurooppaan, ja Barreto Guimarãesin runon
eväillä siirtymät käyvät vaivattomasti. Näyttönä tästä käy vaikka kokoelman
eräänlainen nimiruno, Välimeren laulu:
”Tuolla
on Lindoksen / akropolis (jonka jumalat hylkäsivät) / temppeli johon Feidias
rakastui ja jossa / mestarin kädenjälki patsaineen yhä mahtuu / ajan
kehykseen.”
Aina
ei sentään mennä historian ja myyttien varassa. Vaikuttava avausruno kertoo
myrskyn jäljistä. Runo toteaa hävityksestä, että ”aivan kuin / uusi alku olisi mahdollinen vain jos /
taivaallinen ja maallinen tohtivat kumpikin / joutua häviölle.”
BARRETO
GUIMARÃES on siviiliammatiltaan kirurgi, ja
tämäkin puoli tulee vaihtelun – ei voine sanoa että kevennyksen – vuoksi esiin
parissa runossa, yhdessäkin puhuja muistelee, miten naispuolisen kollegan polvi
osui operaation aikana hänen jalkojensa väliin.
Historian
ja nykyhetken suhteita kokoelma luotaa kiinnostavasti. Mukana saisi vain olla
enemmän paikan tuntua ja aistihavaintoja. Pieni runoilijan esittelykin olisi
varmaan ollut paikallaan.»
TAKKUTUKKA, Mummo Matkalla, 17.1.24
João
Luís Barreto Guimarães: "Välimeri / Mediterraneo" - ex Libris
«João Luís Barreto Guimarães (s. 1967) on
portugalilainen kirurgi ja runoilija, jonka on vuodesta 1989 lähtien julkaissut
viisitoista runokokoelmaa. Hän on Portugalin näkyvimpiä ja palkituimpia
runoilijoista, ja häntä on käännetty Euroopan kielille. "
"Välimeri
on nimensä mukaisesti ylistyslaulu Välimerelle. Keskiössä on matkan teko, mutta
ei vain maisemiin vaan myös historiaan ja kulttuuriin.
Euroopan
kehtoon. Välimeri on myyttinen Etelä. jonne kaivataan ja josta haaveillaan.
Välimeri päättyy siellä missä oliivipuut loppuvat, mutta kyseessä ei ole
maantieteellinen paikka, vaan kysymys on mielentilasta, sivistyksestä ja elämäntavasta,
tunnemaisemasta ja siitä miten maailmassa ollaan."
Maravilhoso!!
Uusi portugalilainen runoilijatuttavuus ja erikoinen yhdistelmä:
varsinaiseltaan ammatiltaan kirurgi sekä Välimeri herättivät mukavia ja
mieluisia aatoksia, joten avoimin ja uteliain mielin ottamaan selvää tästä
uutukaisesta. Kooste kätkee sisälleen neljä lukua ja hauskasti nimettyjä runoja
kuten:
Sielun
arkielämä, Fysiikan ongelma, Syntisihti, Se mikä on ääretöntä jne.
Muutamia
maistiaisia koosteen annista:
Erään
ilmeen arkeologiaa:
Ilme
(jokin tunteen jälki) kesti
sekunnin
sadasosan
lähden
etsimään sitä
mutta
sitä ei enää ole. Sen
tanssi
joka nyt on poissa (eettisen vai
amoraalisen?)
ilman
pinnalta
on vain arvailun varassa. Miten
tavoittaa
mennyt pathos
jollei
se edes ehtinyt
muistiin
asti (oliko se intohimoinen ilmae
vai
autio
ja tyhjä?)
Argonautit
Oiassa:
Joillekin
maan
loppu on ilman muuta
maailmanloppu.
Toisille taas
maailmanloppu
on
matkanteon
alku. Antakaa heille
soutuvene
eikä kukaan osaa sanoa oliko
se
joka kiskoi
halki
tuntemattoman Egeanmeren oikeassa
jos
maihin jäävän mieleen jää kuiskimaan ajatus
matkasta.
Nämä
positiivisesti erilaiset ja persoonalliset runot kestävät useamman lukukerran
ja ne suorastaan edellyttävät lukijaltaan sitä avautuakseen kaikessa
pelkistyneisyydessään ja vailla turhaa häröilyä. Runot herättävät ajatuksia,
pilkahduksia ja oivalluksia, muistoja meren tuoksusta ja vakuuttavat siitä,
ettei
seesteisen, kuulaan ja kirkkaan tarvitse olla ylisanoitettua. Tarja
Härköseltä jälleen kerran vakuuttava suomennos.
- Antiikin viisaat opettivat että Välimeri jatkuu niin
kauas kuin minne oliivipuu ulottuu. Predrag Matvejevic»
JANNE LOPPONEN, Kiiltomato,
21.12.2023
Hetkien
arkeologiaa Välimeren rannoilla
Guimarães on ensimmäinen portugalilainen runoilija,
jolta on suomennettu kokonainen teos. Toiveissa on lisää!
«Portugalilaiset
pitävät itseään meren kansana. Portugalilaisessa runoudessa tuo meri on yleensä
ollut Atlantti tai Intian valtameri, entisen siirtomaaimperiumin näyttämöitä
kumpikin. João Luís Barreto Guimarãesin (s. 1967)
runokokoelma Välimeri (alkuteos Mediterrâneo,
2016) sen sijaan sijoittuu nimensä mukaisesti merelle, jota Portugalin rannat
eivät kosketa. Välimeri ei kuitenkaan ole pelkkä maantieteellinen alue vaan
laajempi kulttuurihistoriallinen käsite. Kuten teoksessa siteerattu
bosnialais-kroatialainen kirjailija Pedrag Matvejević (1932–2017)
toteaa: ”Antiikin viisaat opettivat että Välimeri jatkuu niin kauas kuin
minne oliivipuu ulottuu” (s. 64).
Guimarães on yksi Portugalin kansainvälisesti tunnetuimpia
nykyrunoilijoita. Mediterrâneon englanninkielinen
käännös voitti Willow Run -runopalkinnon vuonna 2020, ja uusimmalle
kokoelmalle Aberto todos os dias (2022) myönnettiin
Prémio Pessoa -palkinto. Hän on myös ainoa portugalilainen
nykyrunoilija, jolta on suomennettu kokonainen teos; aiemmin portugalilaista
nykyrunoutta on esitellyt Rita Dahlin toimittama ja suomentama
antologia Maailman syrjällä (Palladium 2018). On korkea aika,
että suomalaiset pääsevät lukemaan muutakin kuin Fernando Pessoaa!
Guimarãesin runouden juuret ovat 1970-luvulla alkaneessa
suuntauksessa, jossa runon lähtökohtana ei ole niinkään kieli kuin havainto ja
jokapäiväinen elämä. Toisen maailmansodan jälkeistä surrealismia, uusavantgardea
ja poliittista vallankumousrunoutta seurasi siirtymä yksityiseen sfääriin. Näin
ei käynyt vain Portugalissa, vaan kyseessä oli laajempi, koko eurooppalaista
kirjallisuutta ja kulttuuria koskeva ilmiö, joka tunnetaan subjektiivisena
käänteenä. Portugalilaisessa runoudessa tähän suuntaukseen ovat vaikuttaneet
muun muassa João Miguel Fernandes Jorge (synt. 1943) ja Joaquim
Manuel Magalhães (synt. 1945).
Välimeri koostuu
matkarunoista, jotka sijoittuvat useimmiten maantieteellisen Välimeren
alueelle, joskus myös sen ulkopuolelle, esimerkiksi Portugaliin tai Hollantiin.
Monet runot rakentuvat pienoistarinan tai historiallisen anekdootin ympärille,
toiset taas ovat perinteisiä ekfrasiksia eli taideteoksen tai museoesineen
kuvauksia. Puhuja kuljeskelee hieman saarikoskimaisesti ”runoa etsien”;
matkakirjallisuudelle tyypillisesti matkanteko toimii kirjoituksen
lähtökohtana.
Välimeri
näyttäytyy teoksessa ennen muuta alueena, jossa on asuttu hyvin kauan. Kulkijan
jokaisen askeleen alla on vuosituhansia. Parhaiten tämä kiteytyy runossa
pakanallisen temppelin päälle rakennetusta katolisesta kirkosta, joka sittemmin
on kasannut ylleen arkkitehtuurin tyylisuuntia ja toiminut niin vilja-aittana,
teatterina, vankilana kuin ammusvarastona. Jatkuvuus ja katkos ovat yhtä aikaa
läsnä, kun ”pakanaksi” itseään kutsuva puhuja
vaeltelee turistikohteiksi muuttuneissa kirkoissa ja luostareissa.
Myös
itse runot rakentuvat merkitysten kerrostumina: yksinkertaisten havaintojen
päälle kasautuu muistoja, historiaa ja mielleyhtymiä. Esimerkiksi runo ”Historian muta” alkaa havainnolla Delftissä
kanavan pohjalle uponneesta polkupyörästä, mitä seuraa assosiaatio samassa
kaupungissa kuolleen Vilhelm Oranialaisen salamurhaan, ja
lopulta runo laajenee pohdinnaksi historiallisen muistin absurdiudesta:
tiedämme enemmän Vilhelmin koiran kuolemasta kuin useimmista
aikalaisistamme.
Teoksen
aikajänne vaihtelee tuhansista vuosista silmänräpäykseen. Runossa ”Erään ilmeen arkeologiaa” koetetaan tavoittaa
ilmettä, joka kesti vain sekunnin sadasosan. Runo ”Rivejä kestosta”
puolestaan kuvaa hetkeä, joka ”liuottaa lihan ja ajan toisistaan /
kemiallisessa ilonpidossa” (s. 61). Runoilijan tehtäväksi muodostuu täten
epifanioiden – ilmestyksenkaltaisten hetkien – valpas odottaminen.
Vähäeleistä
sulkeiden poetiikkaa
Äidinkielen
opettajilla on tapana varoittaa sulkeiden käytöstä, mutta Guimarãesin poetiikassa
niillä on silmiinpistävän tärkeä rooli. Sulkeet luovat katkoksia runon sisään
ja pakottavat lukijan tämän tästä palaamaan takaisin; ne ilmaisevat epäilyä ja
ironiaa sekä tuovat esiin ajattelun kerrostuneisuuden. Sulkeilla voidaan suhteellistaa
vaikkapa koko ihmiskulttuurin merkitys, kuten runossa ”Ihan eilen Pocinhossa”:
[…]
Pelkkää homo sapiensia
koko
Côan komea museo
pari
kolme keksintöä jotka ovat käytännössä ihan eilisiä
(se
miten onnistuimme kesyttämään tulen
käyttämään
puhuttua kieltä
ja
luomaan kuvataiteen
symboleineen).
(s.
13)
On
kiinnostavaa verrata Guimarãesin teosta samannimiseen ja
samoihin aikoihin kirjoitettuun suomalaiseen runoteokseen, nimittäin Ville
Hytösen Välimereen (Sammakko 2018). Hytösen teoksen
alaotsikko on ”eeppinen runoelma”, ja sen vuolas, eteenpäin vyöryvä
runous on täynnä paatosta ja syyllisyyttä Välimereen hukkuneista
siirtolaisista. Guimarãesin teos on etäännytetympi ja ammentaa vähemmän
ajankohtaisista aiheista, vaikka siinä ohimennen viitataankin Välimereen ”hautausmaana”.
Myös teoksen ensimmäistä runoa ”Taivaan ja maan välillä”, joka kuvaa
maisemaa myrskyn jäljiltä, voi tulkita ilmastonmuutoksen
kontekstissa.
Toisin
kuin Hytösen, Guimarãesin runoutta luonnehtii
vähäeleisyys ja tietty pidättyvyys. Aina kun paatos tai sentimentaalisuus alkaa
hiipiä runoon, jokin ironinen käänne palauttaa lukijan maan pinnalle. Runossa ”Ihan eilen Pocinhossa” puhujan ihmetys ikivanhan
luolataiteen äärellä katkeaa siihen, että viini alkaa nukuttaa. Runojen minä on
tietoinen yksilön pienuudesta ajan virrassa: ”Minä tein / sen minkä sinäkin
tekisit / niin kuin kertautuvat aallot jotka lakipisteessään / murtuvat rantaan”
(”Asioiden tila”, s. 16). Runoilija ei yritä olla Homeros, eikä
hänen runoistaan muodostu eeposta, vaan pikemminkin ne ovat meren rannalta
löydettyjä ruukunsirpaleita.
Portugalilaisen
runoilijan poetiikka tuo jossain määrin mieleen italialaisen Antonella
Aneddan, jolta julkaistiin viime vuonna suomennosvalikoima Anatomioita (suom. Hannimari Heino,
Parkko 2022). Myös Aneddan runot lähtevät tyypillisesti liikkeelle
yksinkertaisesta näköhavainnosta ja kasaavat ympärilleen erilaisia merkitysten
kerrostumia, oli kyse sitten muistista, historiasta, geologiasta tai
ihmisruumiista. Guimarães ei aivan yllä italialaisen
kollegansa tasolle, mutta rima onkin tässä tapauksessa varsin
korkealla.
Muuten
terävän teoksen loppupuolella on muutama löysempi veto. Esimerkiksi
Minho-joessa elävää nahkiaista kuvaava runo alkaa lupaavasti pohdinnalla valtionrajojen
mielivaltaisuudesta mutta lässähtää laiskaksi allegoriaksi poliittisesta
opportunismista.
Tarja
Härkönen on tällä hetkellä merkittävin
portugalinkielisen kirjallisuuden suomentaja (valitettavasti kilpailua ei juuri
ole). Härkösen suomennos tavoittaa hyvin teoksen ironian ja
vähäeleisen huumorin. Pienen haasteen suomentajalle muodostavat
säkeenylitykset, jotka lataavat painoa yksittäisille sanoille: ”Etsin sanomatonta illansuun / tiheydestä” (s. 53).
Portugalin kielessä tällaisten genetiivirakenteiden sanajärjestys on käänteinen
suomen kieleen nähden, ja määre (kuten adjektiivi) sijoittuu tyypillisesti
substantiivin jälkeen. Näille kielen sisäsyntyisille ominaisuuksille on
kuitenkin vaikea tehdä mitään, ellei sitten myötäile alkutekstin sanajärjestystä,
mikä suomeksi tuntuisi vanhahtavalta.
On
ilahduttavaa, että Härkönen kääntää proosateosten lomassa myös
runoutta. Toivottavasti lisää on luvassa.»
§
