(Leça da Palmeira, Venade a Torre da Medronheira, 2018-2020)
Togga, Praga, 2024
tradução de/ přeložila Kateřina Ritterová
direção literária de / editor Dušan Neumahr
> knihu si můžete koupit zde
§
STŘEDOMOŘÍ (Mediterrâneo - edição Checa)
움직임 (MOVIMENTO – edição coreana)
43
poemas
Leça da Palmeira, Venade e Torre da Medronheira, 2018-2020
Dawon, Seul, 2024
tradução de Na Young Jung
> encomendar aqui
§
MOVIMENTO (edição egípcia - حركة )
٤٣ قصيدة /43 poemas
٢٠١٨-٢٠٢٠ - ليسا دا بالمييرا - فينادي- توري دا ميدرونييرا /
Leça da Palmeira, Venade e Torre da
Medronheira, 2018-2020)
القاهرة - جمهورية مصر العربية - ٢٠٢٣ /
Sefsafa, Cairo, Egipto, 2023
ترجمة:
جمال خليفة / tradução de Gamal Khalifa
الإدارة
الأدبية: محمد البعلي / direcção literária de Mohamed El-Baaly
اطلبه
من هنا: / encomendar aqui:
§
MOVIMENTO (edição italiana)
43 poesie
(Leça da Palmeira, Venade e Torre da Medronheira, 2018-2020)
Edizioni Kolibris, Ferrara, 2023
traduzione di Chiara De Lucca
prefazione di Stefano Serri
collana Beija-flor
direzione letteraria di Chiara De Lucca
§
STEFANO SERRI, prefazioni a Movimento, Edizioni Kolibris, Ottobre 2023
«Ma cos’è il mondo, cos’è questa cartina piena di punti dove ancora non sei passato (ma speri ancora di recuperare); cos’è questa stazione dove trovi lasci e ritrovi le persone, anche quelle scappate, anche quelle che credevi perse per sempre, una stazione dove non sai ancora se partirai, ma sosti ai tavolini dei bar, sulla panchina, sulla banchina, ti fermi e guardi come sono diversi eppure vicini, i passanti, i visi degli altri; cos’è questo giardino dove fioriamo, ci sfogliamo, facciamo due passi e perdiamo radici, ci riscopriamo verdi dopo il marrone, troviamo un sentiero e non c’importa dove; a cosa serve, tutta questa creazione, questo esercizio di grazia in sei giorni (più il settimo, per i ripetenti e per i più stanchi), questo bellissimo quadro che abbiamo guastato infilando le mani sporche troppe volte, pasticciato, forse bucato, bruciato, danneggiato forse per sempre; a cosa serve un libro, ad esempio questo Movimento, che la ripete, la creazione, un giorno alla volta, dal pianeta più lontano che è Saturno fino al nostro sole, contando il tempo con il pallottoliere del cielo, come facevano i romani antichi; a cosa serve, adesso, a me, a cosa serve Dio, tutto quel perfetto che è malamente rotolato via, tutto quel cielo bello pieno di muffe, a cosa serve il mondo che ancora incontro e non smetto di toccare, anche se sempre da più lontano, quasi senza mano, a cosa serve, ti chiedo, mi chiedi? È un laboratorio. È il laboratorio dei tuoi sorrisi. Pensa, leggendo questo libro di poesie, pensa che si sono accumulati in tante città, in tante stanze, occasioni e persone, sapori e canzoni, perché tu possa un giorno smuovere le labbra, al di là della gioia e della tristezza, perché tu percepisca un movimento, anzi il Movimento, l’unico che alla fine importa, il sorriso, che è il cure riemerso, un gesto, un manifesto, un ponte verso chi ha intercettato il tuo viso forse per caso, un tocco di pelle su pelle più grande di ogni saluto, il movimento più umano che possiamo fare senza allungare una mano. A questo serve il mondo. A questo serve la poesia e questo libro, forse anche queste poche righe che sto scrivendo: ad allenarti a cercare e fiutare sorrisi, a partire da te, al di là di ogni umore e gradino, al di là di ogni imprevisto o di altezza, al di là della gioia e della tristezza.»
ВЕЛОСИПЕД ДО БЕЗКРАЯ (BICICLETA PARA O INFINITO – edição búlgara)
40 избрани стихотворения
40 poemas escolhidos
Порто, Леса да Палмейра, Венаде и Торе да Медронейра, 1986-2023
Porto, Leça da Palmeira, Venade e Torre da Medronheira,
1986-2023
Изток-Запад, София, 2024
Iztok-Zapad, Sófia, 2024
Превод: Мария Георгиева и Цочо Бояджиев
tradução de Maria Georgieva e Tzotcho Boyadzhiev
>
поръчайте книгата от тук / encomendar
o livro aqui
§
През м. февруари 2024 г. излезе дългоочакваната антология „Велосипед до безкрая“ с избрани стихотворения на Жоао Луиш Барето Гимарайш в
превод от португалски език на Мария Георгиева и Цочо Бояджиев. Книгата е опит
за по-детайлно представяне на поезията му, след големия интерес на българската
публика към сборника „В тъжните дни не говорим за птици“ (2018 г.), в който са включени стихотворения на общо шестнадесет
съвременни португалски поети, сред които и Жоао Гимарайш.
Жоао Луиш Барето Гимарайш е роден
в Порто, Португалия (3 юни 1967 г.), където завършва медицина. Той е поет и
пластичен хирург. Първата му книга със стихове е „Има цигулки в племето“
(1989). Автор е на „Избрана поезия“ (2011), „Тук си“ (2013), „Средиземно море“
(2016), за която през 2017 г. получава националната награда за поезия „Антонио
Рамош Роза“ (издадена и на испански), „Номади“ (2018), „Времето напредва в
срички“ (2019), „Движение“ (2020). През 2022 г. е отличен с наградата „Песоа“.
Той е и преводач, хроникьор и блогър, пише предимно за своя блог Poesia & Lda. Негови произведения са
публикувани в антологии в Португалия, Бразилия, САЩ, Германия, Австрия, Италия,
Мексико, Доминиканска република, Хърватия, Черна гора, България, както и в
литературни списания в Португалия, Испания, Франция, Белгия, Холандия,
Великобритания, Македония, Бразилия, Мексико и САЩ. Участва в литературни
фестивали в Испания, Мексико, Хърватия и САЩ.
NÓMADA - (edição egípcia - رحّال )
٤٢ قصيدة / 42
poemas
(ليسا دا بالمييرا - فينادي- توري دا ميدرونييرا- ٢٠١٥م/٢٠١٨م) /
(Leça da Palmeira, Venade e Torre da
Medronheira, 2015-2018)
القاهرة - جمهورية مصر العربية ٢٠٢٣م /
Sefsafa / Cairo, Egipto, 2023
ترجمة: جمال خليفة / tradução de Gamal Khalifa
الإدارة الأدبية: محمد البعلي / direcção literária de Mohamed El-Baaly
اطلبه من هنا: / encomendar aqui
§
VÄLIMERI (MEDITERRÂNEO - edição finlandesa)
44 runoa
(Leça da Palmeira, Venade, Torre da Medronheira, 2012-2015)
Enostone kustannus, Helsinki, 2023
Suomennos Tarja Härkönen
Kustannuspäällikkö Kalle Niinikangas
Kansi Asko Künnap
§
EMMI KETONEN, Tuli & Savu, n.º 4/2023
Välimeren historiasta ja nykypäivästä
«João Luís Barreto Guimarães (s. 1967)
on portugalilainen kirurgi ja runoilija, jolta on vastikään julkaistu
ensimmäinen suomenkielinen kokoelma Tarja
Härkösen varmaotteisena käännöksenä. Välimeri on eräänlainen
matkarunokirja. Runojen puhujan näkökulma on häpeilemättä turistin, joka
vierailee Välimeren alueen nähtävyyksillä. Sijainnit vaihtuvat tiuhaan, ja
runot levittäytyvät lähes koko Välimeren alueelle, Portugalista Italiaan,
Kreikasta Kroatiaan, Israelista Marokkoon ja niin edelleen. Maisemat ja aiheet istuvat
aina jollain tapaa kokoelman rajaukseen, mutta Välimeren alue on ymmärrettävä
laajasti.
Välimeren
kansojen jaettu historia ja kulttuuri tehdään kokoelmassa selväksi.
Syvyyssuunnassa runot kurkottavat kauas menneeseen, muun muassa antiikin
aikaan. Ehkä enemmän kuin maantieteellinen alue, teoksen Välimeri onkin
käsitteellistetty (mielen)tila. Kokoelma on kehystetty kroatialaisen Predrag Matvejevićin teoksesta
Välimeren breviaario (suom. Kari Klemelä,
Loki-kirjat 2003) lainatuilla sanoilla: ”Emme tiedä varmasti, miten kauas
Välimeri ulottuu” ja ”Antiikin viisaat opettivat että Välimeri jatkuu niin
kauas kuin minne oliivipuu ulottuu”.
Välimeren
maantieteellinen rajaus on kiinnostava. Jäädessään Euroopan, Aasian ja Afrikan
väliin se käytännössä yhdistää maanosat ja mantereet. Siitä suomenkielinen
nimitys: Väli-meri. Kuitenkin kun puhutaan Välimeren maista, viitataan
yleisimmin Euroopan puoleisiin rannikkoalueisiin, ennen muita matkailijoiden
suosikkikohteisiin Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa. Toisaalta Välimeren
maaksi katsotaan myös Guimarãesin kotimaa Portugali, vaikka Portugalilla ei
olekaan rantaviivaa Välimeren kanssa. Sen sijaan meri ulottuu Portugalin ylle
ilmasta käsin; alueella vallitsee välimerenilmasto.
Teoksen
alkukielinen nimi on Mediterrâneo. Portugalinkielinen nimitys juontuu
latinankielisestä sanasta mediterraneus, joka ei yllättäen viittaakaan mereen
vaan päinvastoin maahan. Alun perin mediterraneus tarkoitti sisämaata. Nimeen
sisältyy käsitys, että Välimeren alueelle sijoittuvat maa-alueet kuuluvat
yhteen ja samaan valtioon, kuten Rooman valtakunnan aikaan tilanne olikin.
Nimitys juontaa juurensa aikaan, jolloin maanosien väliin jäävä meri nähtiin
sisämerenä. Maarajojen vangitsemana merenä se kai on sitä edelleen.
Välimeri
on myös myyttinen meri, jonka vesille ja rannoille sijoittuvat monet antiikin
ajan tarustot. Alueen maaperä on siinäkin mielessä hedelmällinen.
Runokokoelmassa Välimeren historiallista painolastia on purettu ja käytetty
hyödyksi.
Kokoelman
näkyvimpänä aiheena korostuvat Välimeren kansojen suhteet toisiinsa ajan
saatossa. Vieraillessaan meren eri laidoilla puhuja muistuttaa eri kansakuntien
levinneisyydestä ja asuinsijoista, jotka ovat vaihdelleet sotien ja
luonnonmullistusten myötä. Ne osoittavat historian kerroksellisuuden ja miten
vaikkapa antiikki on edelleen läsnä nykypäivässä.
Runoja
innoittavat historian taakseen jättämät merkit, olivat ne sitten tarkoituksella
tallennettuja tai tahattomasti jääneitä jälkiä, esimerkiksi nähtävyyksiä:
pyhäkköjä ja niiden raunioita, museoita ja museoesineitä, palatseja ja
taideteoksia. Toisaalta puhuja on tietoinen, että historian kirjoittavat
voittajat ja sitä tarinaa myös artefaktit toistavat. Turistitkin tallaavat aina
samoja polkuja ja näkevät juuri niitä nähtävyyksiä, joita nähtäväksi tarjotaan.
Toisaalta
runot itsessään pyrkivät jättämään osansa tähän kerroksellisuuteen. Rauniot,
museot ja historiankirjat eivät juurikaan kykene välittämään ihmisten
aistinvaraisia havaintoja ja kokemuksia. Menneestä katoaa näin kaikki
vivahteikkuus. Juuri näiden nyanssien tallentamiseen nykyhetkessä tarvitaan
muun muassa runoilijoita ja menneisyyden aukkojen täydentämiseen
mielikuvituksen keinoja.
Nykyhetki
ja mennyt limittyvät runoissa monella tapaa. Runossa ”Res ipsa loquitur”: ”Joku
/ on jättänyt Splitin roomalaisen palatsin / rapistuneisiin / raunioihin
varoituksen (kroatiaksi) / poliitikoille […]”. Kokoelman kenties keskeisimmän
runon ”Välimeren laulu” lopussa limittyneet ajat kietoutuvat yhteen: ”[…] (tuo
alkukantainen sisämeri / alkuvoimainen liemi) / se jota soudettiin uutterasti
Foinikiasta / Kathagoon [sic] asti. Se jota Odysseus piti omanaan / (jota
Kserkses niin ruoski) vaan ei suinkaan / menneisyydessä / (koska menneisyys on
nykyisyys) missä / aika sen kuin mataa koska kulkee paikallaan / niin kuin
kissat raunioilla (tappaen / aikaa / ajalla) kuvitteellisia vihollisiaan
hännällä / hakaten.”
Runossa
hahmottuu myös ajan liike, tai pikemminkin liikkumattomuus, jonka toteamiseen
teos tähtää monin tavoin. Verkkaisuudestaan tunnetut kissat kuvataan
toisaallakin raunioiden vartijoina ja paikallaanolon vaalijoina. Menneisyyden
ajan oletetaan pysähtyneen, koska siihen on tietoisesti pyritty. Menneisyys on
museoitu, historia pysähdytetty paikoilleen.
Esimerkiksi
osmanisulttaani Selim III:n miekasta
todetaan: ”[…] miekka elää edelleen […] lukkojen takana minne joutui
vuodatettuaan niin paljon / verta / torsosta toisensa perään tuomittuna
ikuiseen elämään / (vitriinin vankilassa) ja kadehtien jokaista kehoa / joka
täsmälleen tällä hetkellä / rakastaa ja tanssii loputtomiin (mikä dervissi) /
paratiisissa.”
Erityiseen
asemaan nousee runomuoto ekfrasis, joka sekin on käsitteenä antiikin peruja.
Alun perin ekfrasis tarkoitti kuvausta sellaisenaan, mutta nykyisin käsitettä
käytetään taideteosta kuvaavista runoista. Guimarãesin runoudessa ekfrasis on
humaani menneeseen kääntymisen väline, jolla runon aiheena oleva esine tai
taideteos, historian tallennin, herää hetkeksi uudelleen eloon. Runojen puhuja
itse on nykypäivän kommentaattori ja keskustelee menneisyyden kanssa.
Ehkäpä
kokoelman poetiikkaa kuvaa parhaiten sen päätösruno ”Vähäisemmät jumalat”,
jossa puhuja kulkee pitkin Provencen katuja ”runoa etsien” kuin runo olisi
jotakin, joka syntyy liikkeessä. Nykypäivään puhujan istuttaa hempeä ironia,
jolla hän puhuttelee näkemäänsä. Pienet pisteliäät kommentit eivät kuitenkaan
aina onnistu herättämään oivalluksia, vaan kummeksuvat lähinnä perinteitä,
joita nykyihmisen onkin varsin helppo paheksua ja ihmetellä.
Päällisin
puolin kokoelma tuntuu haikailevan eurooppalaisen sivistysihanteen perään. Se
on kunnianosoitus Välimeren alueen historialle ja sivistykselle, joka on kantanut
tähän päivään asti – unohtamatta sivistyksen juuria, jotka puolestaan kantavat
vielä matkojen päähän Välimeren rannoilta.
Kokoelman
edetessä historiallisten näkymien tilalle vaihtuu arkisempia aiheita. Loppua
kohden puhuja keskittyy nykypäivän politiikkaan ja katse käy kyynisemmäksi.
Puhuja tuijottaa Välimerelle, jolla myyttiset sotaretket ovat mennyttä. Meri on
muuttunut siirtolaisten hautausmaaksi, mikä häiritsee tyyneyttä ja
tyytyväisyyttä tavoittelevan turistin lomarauhaa.
Runojen
kieli on varsin yksinkertaista ja suorastaan pelkistettyä.
Anekdoottimaisuudessaan tyyliä voisi verrata Wisława Szymborskan tuotantoon. Guimarãesia voidaan pitää niin
sanotusti perinteisen runon taitajana. Runoilija on varsin tykästynyt
säkeenylityksiin. Pilkuttomuus luo painoarvoa säejaolle, mikä johtaa helposti
säkeenylityksiin, mikä puolestaan tuottaa vaikeuksia kääntäjälle, jonka on
usein valittava, kummalle riville sijoittaa suomen kielen sanan, jota
portugalissa saattaa pääsanan lisäksi edustaa useampi pikkusana.
Suomennos
on pitkälti varmaotteista työtä. Härkönen käyttää luontevia, paikoin jopa
ilahduttavan idiomaattisia ilmaisuja, jotka solahtavat onnistuneesti kertoviin
runoihin. Pari näppäilyvirhettä ja hankalasti ilmaistua säettä töksähti
silmään, mutta pääosin käännökset vaikuttavat loppuun asti ajatelluilta.
Kokoelman
tarkoitus lienee jossain määrin todistaa Välimeren alueen erilaisista ja
moninaisista ilmeistä. Merestä maalaillaan ennemmin kulttuurista ja
mielenmaisemaa kuin maantieteellisen tarkkarajaista kehystä. Myös historian
jälkimainingit yltävät paljon kartan rajoja laajemmalle alalle.»
JUKKA KOSKELAINEN, Helsingin Sanomat, 27.1.2024
Välimeren runot ulottuvat kanavan polkupyörästä
historian murhiin
Portugalilainen João Luís Barreto
Guimarães kirjoittaa kerroksellista historiaa Etelä-Euroopasta.
«RUNOSUOMENNOSTEN suhteen koettiin
2000-luvun alun pitkä kuiva kausi, mutta viime aikoina käännöksiä on alkanut
ilmestyä uudestaan ennen kaikkea Parkko-kustantamon ja Enostonen ansiosta. Nyt
suomennetaan jopa kokonaisia alkuperäisiä kokoelmia.
Portugalilaisen João Luís Barreto Guimarãesin (s.
1967) Välimeri on yksi niistä. Melko ohut kokoelma onkin jo käännetty
monille kielille. Idea on sinänsä yksikertainen: kuljetaan Välimeren rannalla
ja kaupungeissa, vähän muuallakin, ja liitetään tuokiokuviin ja mietelmiin
laajempaa kulttuurihistoriaa.
Sekaan pudotellaan historian nimiä jopa
siihen tahtiin, että ei meinaa mukana pysyä.
Barreto Guimarães osaa joka
tapauksessa yhdistää ja laajentaa ja avartaa moninaisia aineksiaan. Ja Tarja Härkösen täsmällistä, lyyrisyyden
säilyttävää suomennosta voi ihailla.
ENNEN KAIKKEA Barreto Guimarães penkoo
kiehtovasti historian kerroksia, ”historian mutaa”, kuten erään runon nimikin
kuuluu. Samaan runoon mahtuu kanavaan pudonnut polkupyörä ja muistutus siitä,
että Vilhelm Oranialainen murhattiin Espanjan
kuninkaan käskystä.
Pakanallisen temppelin paikalle taas on
rakennettu katolinen kirkko, ja temppeliä on taas käytetty muun muassa
vilja-aittana ja teatterina. Seinät ovat kasanneet ylleen eri aikakausien
tyylien kerroksia.
Barreto Guimarães pyrkii
vahvistamaan kerroksellista esitystapaansa sommittelemalla runoihin lisäyksiä
sulkeiden sisään ja katsomalla historiaa nykyperspektiivistä.
Rakastavaiset ovat kaivertaneet nimensä
kaktuksenlehtiin:
”Kaikki he myönsivät / rakkauden
mahdolliseksi / vaikka / vesi joka tänään putoaa ei ole huomisen vettä / (ei
edes ensi vuoden) jolloin / nämä nimet putoavat maahan ja toiset / ilmestyvät
niiden tilalle.”
PORTUGALI EI tiukan
maantieteellisesti kuulu Välimeren alueeseen. Se kuului kuitenkin Rooman
aikoinaan valloittamiin alueisiin. Kirjan mottona onkin sitaatti, jonka mukaan
emme varmasti tiedä, mihin asti Välimeri, ”tuo alkukantainen sisämeri, alkuvoimainen
liemi”, ulottuu.
Näissä runoissa se ulottuu kauas Eurooppaan,
ja Barreto Guimarãesin runon eväillä siirtymät käyvät
vaivattomasti. Näyttönä tästä käy vaikka kokoelman eräänlainen nimiruno, Välimeren laulu:
”Tuolla on Lindoksen / akropolis (jonka
jumalat hylkäsivät) / temppeli johon Feidias rakastui ja jossa / mestarin
kädenjälki patsaineen yhä mahtuu / ajan kehykseen.”
Aina ei sentään mennä historian ja
myyttien varassa. Vaikuttava avausruno kertoo myrskyn jäljistä. Runo toteaa
hävityksestä, että ”aivan kuin / uusi alku olisi mahdollinen vain jos / taivaallinen ja
maallinen tohtivat kumpikin / joutua häviölle.”
BARRETO GUIMARÃES on
siviiliammatiltaan kirurgi, ja tämäkin puoli tulee vaihtelun – ei voine sanoa
että kevennyksen – vuoksi esiin parissa runossa, yhdessäkin puhuja muistelee,
miten naispuolisen kollegan polvi osui operaation aikana hänen jalkojensa
väliin.
Historian ja nykyhetken suhteita kokoelma
luotaa kiinnostavasti. Mukana saisi vain olla enemmän paikan tuntua ja
aistihavaintoja. Pieni runoilijan esittelykin olisi varmaan ollut paikallaan.»
TAKKUTUKKA, Mummo Matkalla, 17.1.24
João Luís Barreto Guimarães:
"Välimeri / Mediterraneo" - ex Libris
«João Luís Barreto Guimarães (s. 1967) on
portugalilainen kirurgi ja runoilija, jonka on vuodesta 1989 lähtien julkaissut
viisitoista runokokoelmaa. Hän on Portugalin näkyvimpiä ja palkituimpia
runoilijoista, ja häntä on käännetty Euroopan kielille. "
"Välimeri on nimensä mukaisesti
ylistyslaulu Välimerelle. Keskiössä on matkan teko, mutta ei vain maisemiin
vaan myös historiaan ja kulttuuriin.
Euroopan kehtoon. Välimeri on myyttinen
Etelä. jonne kaivataan ja josta haaveillaan. Välimeri päättyy siellä missä
oliivipuut loppuvat, mutta kyseessä ei ole maantieteellinen paikka, vaan
kysymys on mielentilasta, sivistyksestä ja elämäntavasta, tunnemaisemasta ja
siitä miten maailmassa ollaan."
Maravilhoso!! Uusi portugalilainen
runoilijatuttavuus ja erikoinen yhdistelmä: varsinaiseltaan ammatiltaan kirurgi
sekä Välimeri herättivät mukavia ja mieluisia aatoksia, joten avoimin ja
uteliain mielin ottamaan selvää tästä uutukaisesta. Kooste kätkee sisälleen
neljä lukua ja hauskasti nimettyjä runoja kuten:
Sielun arkielämä, Fysiikan ongelma,
Syntisihti, Se mikä on ääretöntä jne.
Muutamia maistiaisia koosteen annista:
Erään ilmeen arkeologiaa:
Ilme (jokin tunteen jälki) kesti
sekunnin sadasosan
lähden etsimään sitä
mutta sitä ei enää ole. Sen
tanssi joka nyt on poissa (eettisen vai
amoraalisen?) ilman
pinnalta on vain arvailun varassa.
Miten
tavoittaa mennyt pathos
jollei se edes ehtinyt
muistiin asti (oliko se intohimoinen ilmae
vai
autio ja tyhjä?)
Argonautit Oiassa:
Joillekin
maan loppu on ilman muuta
maailmanloppu. Toisille taas
maailmanloppu on
matkanteon alku. Antakaa heille
soutuvene eikä kukaan osaa sanoa oliko
se joka kiskoi
halki tuntemattoman Egeanmeren oikeassa
jos maihin jäävän mieleen jää kuiskimaan
ajatus
matkasta.
Nämä positiivisesti erilaiset ja
persoonalliset runot kestävät useamman lukukerran ja ne suorastaan edellyttävät
lukijaltaan sitä avautuakseen kaikessa pelkistyneisyydessään ja
vailla turhaa häröilyä. Runot herättävät ajatuksia, pilkahduksia ja
oivalluksia, muistoja meren tuoksusta ja vakuuttavat siitä,
ettei seesteisen, kuulaan ja kirkkaan
tarvitse olla ylisanoitettua. Tarja Härköseltä jälleen kerran
vakuuttava suomennos.
- Antiikin viisaat opettivat
että Välimeri jatkuu niin kauas kuin minne oliivipuu ulottuu. Predrag
Matvejevic»
JANNE LOPPONEN, Kiiltomato,
21.12.2023
Hetkien arkeologiaa Välimeren rannoilla
Guimarães on
ensimmäinen portugalilainen runoilija, jolta on suomennettu kokonainen
teos. Toiveissa on lisää!
«Portugalilaiset pitävät itseään meren
kansana. Portugalilaisessa runoudessa tuo meri on yleensä ollut Atlantti tai
Intian valtameri, entisen siirtomaaimperiumin näyttämöitä kumpikin. João
Luís Barreto Guimarãesin (s. 1967) runokokoelma Välimeri (alkuteos Mediterrâneo,
2016) sen sijaan sijoittuu nimensä mukaisesti merelle, jota Portugalin rannat
eivät kosketa. Välimeri ei kuitenkaan ole pelkkä maantieteellinen alue vaan
laajempi kulttuurihistoriallinen käsite. Kuten teoksessa siteerattu
bosnialais-kroatialainen kirjailija Pedrag Matvejević (1932–2017)
toteaa: ”Antiikin viisaat opettivat että Välimeri jatkuu niin kauas kuin
minne oliivipuu ulottuu” (s. 64).
Guimarães on yksi Portugalin
kansainvälisesti tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Mediterrâneon englanninkielinen
käännös voitti Willow Run -runopalkinnon vuonna 2020, ja uusimmalle
kokoelmalle Aberto todos os dias (2022) myönnettiin
Prémio Pessoa -palkinto. Hän on myös ainoa portugalilainen
nykyrunoilija, jolta on suomennettu kokonainen teos; aiemmin portugalilaista
nykyrunoutta on esitellyt Rita Dahlin toimittama ja suomentama
antologia Maailman syrjällä (Palladium 2018). On korkea aika,
että suomalaiset pääsevät lukemaan muutakin kuin Fernando Pessoaa!
Guimarãesin runouden juuret
ovat 1970-luvulla alkaneessa suuntauksessa, jossa runon lähtökohtana ei ole
niinkään kieli kuin havainto ja jokapäiväinen elämä. Toisen maailmansodan
jälkeistä surrealismia, uusavantgardea ja poliittista vallankumousrunoutta
seurasi siirtymä yksityiseen sfääriin. Näin ei käynyt vain Portugalissa, vaan
kyseessä oli laajempi, koko eurooppalaista kirjallisuutta ja kulttuuria koskeva
ilmiö, joka tunnetaan subjektiivisena käänteenä. Portugalilaisessa runoudessa
tähän suuntaukseen ovat vaikuttaneet muun muassa João Miguel Fernandes
Jorge (synt. 1943) ja Joaquim Manuel Magalhães (synt.
1945).
Välimeri koostuu matkarunoista,
jotka sijoittuvat useimmiten maantieteellisen Välimeren alueelle, joskus myös
sen ulkopuolelle, esimerkiksi Portugaliin tai Hollantiin. Monet runot rakentuvat
pienoistarinan tai historiallisen anekdootin ympärille, toiset taas ovat
perinteisiä ekfrasiksia eli taideteoksen tai museoesineen kuvauksia. Puhuja
kuljeskelee hieman saarikoskimaisesti ”runoa etsien”;
matkakirjallisuudelle tyypillisesti matkanteko toimii kirjoituksen
lähtökohtana.
Välimeri näyttäytyy teoksessa ennen muuta
alueena, jossa on asuttu hyvin kauan. Kulkijan jokaisen askeleen alla on
vuosituhansia. Parhaiten tämä kiteytyy runossa pakanallisen temppelin päälle
rakennetusta katolisesta kirkosta, joka sittemmin on kasannut ylleen
arkkitehtuurin tyylisuuntia ja toiminut niin vilja-aittana, teatterina,
vankilana kuin ammusvarastona. Jatkuvuus ja katkos ovat yhtä aikaa läsnä, kun ”pakanaksi” itseään
kutsuva puhuja vaeltelee turistikohteiksi muuttuneissa kirkoissa ja
luostareissa.
Myös itse runot rakentuvat merkitysten
kerrostumina: yksinkertaisten havaintojen päälle kasautuu muistoja, historiaa
ja mielleyhtymiä. Esimerkiksi runo ”Historian muta” alkaa havainnolla
Delftissä kanavan pohjalle uponneesta polkupyörästä, mitä seuraa assosiaatio
samassa kaupungissa kuolleen Vilhelm Oranialaisen salamurhaan,
ja lopulta runo laajenee pohdinnaksi historiallisen muistin absurdiudesta:
tiedämme enemmän Vilhelmin koiran kuolemasta kuin useimmista aikalaisistamme.
Teoksen aikajänne vaihtelee tuhansista
vuosista silmänräpäykseen. Runossa ”Erään ilmeen arkeologiaa” koetetaan
tavoittaa ilmettä, joka kesti vain sekunnin sadasosan. Runo ”Rivejä
kestosta” puolestaan kuvaa hetkeä, joka ”liuottaa lihan ja ajan toisistaan /
kemiallisessa ilonpidossa” (s. 61). Runoilijan tehtäväksi muodostuu täten
epifanioiden – ilmestyksenkaltaisten hetkien – valpas odottaminen.
Vähäeleistä sulkeiden poetiikkaa
Äidinkielen opettajilla on tapana
varoittaa sulkeiden käytöstä, mutta Guimarãesin poetiikassa
niillä on silmiinpistävän tärkeä rooli. Sulkeet luovat katkoksia runon sisään
ja pakottavat lukijan tämän tästä palaamaan takaisin; ne ilmaisevat epäilyä ja
ironiaa sekä tuovat esiin ajattelun kerrostuneisuuden. Sulkeilla voidaan suhteellistaa
vaikkapa koko ihmiskulttuurin merkitys, kuten runossa ”Ihan eilen Pocinhossa”:
[…] Pelkkää homo sapiensia
koko Côan komea museo
pari kolme keksintöä jotka ovat
käytännössä ihan eilisiä
(se miten onnistuimme kesyttämään
tulen
käyttämään puhuttua kieltä
ja luomaan kuvataiteen
symboleineen).
(s. 13)
On kiinnostavaa verrata Guimarãesin teosta
samannimiseen ja samoihin aikoihin kirjoitettuun suomalaiseen runoteokseen,
nimittäin Ville Hytösen Välimereen (Sammakko 2018). Hytösen teoksen
alaotsikko on ”eeppinen runoelma”, ja sen vuolas, eteenpäin vyöryvä
runous on täynnä paatosta ja syyllisyyttä Välimereen hukkuneista
siirtolaisista. Guimarãesin teos on etäännytetympi ja ammentaa vähemmän
ajankohtaisista aiheista, vaikka siinä ohimennen viitataankin Välimereen ”hautausmaana”.
Myös teoksen ensimmäistä runoa ”Taivaan ja maan välillä”, joka kuvaa
maisemaa myrskyn jäljiltä, voi tulkita ilmastonmuutoksen
kontekstissa.
Toisin kuin Hytösen, Guimarãesin runoutta luonnehtii
vähäeleisyys ja tietty pidättyvyys. Aina kun paatos tai sentimentaalisuus alkaa
hiipiä runoon, jokin ironinen käänne palauttaa lukijan maan pinnalle. Runossa ”Ihan eilen Pocinhossa”
puhujan ihmetys ikivanhan luolataiteen äärellä katkeaa siihen, että viini alkaa
nukuttaa. Runojen minä on tietoinen yksilön pienuudesta ajan virrassa: ”Minä
tein / sen minkä sinäkin tekisit / niin kuin kertautuvat aallot jotka
lakipisteessään / murtuvat rantaan” (”Asioiden tila”, s. 16). Runoilija ei
yritä olla Homeros, eikä hänen runoistaan muodostu eeposta, vaan
pikemminkin ne ovat meren rannalta löydettyjä ruukunsirpaleita.
Portugalilaisen runoilijan poetiikka tuo
jossain määrin mieleen italialaisen Antonella Aneddan, jolta
julkaistiin viime vuonna suomennosvalikoima Anatomioita (suom. Hannimari
Heino, Parkko 2022). Myös Aneddan runot lähtevät tyypillisesti liikkeelle
yksinkertaisesta näköhavainnosta ja kasaavat ympärilleen erilaisia merkitysten
kerrostumia, oli kyse sitten muistista, historiasta, geologiasta tai
ihmisruumiista. Guimarães ei aivan yllä italialaisen
kollegansa tasolle, mutta rima onkin tässä tapauksessa varsin
korkealla.
Muuten terävän teoksen loppupuolella on
muutama löysempi veto. Esimerkiksi Minho-joessa elävää nahkiaista kuvaava runo
alkaa lupaavasti pohdinnalla valtionrajojen mielivaltaisuudesta mutta lässähtää
laiskaksi allegoriaksi poliittisesta opportunismista.
Tarja Härkönen on tällä hetkellä
merkittävin portugalinkielisen kirjallisuuden suomentaja (valitettavasti
kilpailua ei juuri ole). Härkösen suomennos tavoittaa hyvin
teoksen ironian ja vähäeleisen huumorin. Pienen haasteen suomentajalle
muodostavat säkeenylitykset, jotka lataavat painoa yksittäisille sanoille: ”Etsin sanomatonta
illansuun / tiheydestä” (s. 53). Portugalin kielessä tällaisten
genetiivirakenteiden sanajärjestys on käänteinen suomen kieleen nähden, ja
määre (kuten adjektiivi) sijoittuu tyypillisesti substantiivin jälkeen. Näille
kielen sisäsyntyisille ominaisuuksille on kuitenkin vaikea tehdä mitään, ellei
sitten myötäile alkutekstin sanajärjestystä, mikä suomeksi tuntuisi
vanhahtavalta.
On ilahduttavaa, että Härkönen kääntää
proosateosten lomassa myös runoutta. Toivottavasti lisää on luvassa.»
§
Subscrever:
Mensagens (Atom)
