STŘEDOMOŘÍ (Mediterrâneo - edição Checa)

 



43 poemas/ básní

(Leça da Palmeira, Venade a Torre da Medronheira, 2018-2020) 

Togga, Praga, 2024 

tradução de/ přeložila Kateřina Ritterová
direção literária de / editor Dušan Neumahr

 

 > knihu si můžete koupit zde

 

 §

움직임 (MOVIMENTO – edição coreana)

43 poemas

Leça da Palmeira, Venade e Torre da Medronheira, 2018-2020


Dawon, Seul, 2024

 

tradução de Na Young Jung


> encomendar aqui

 

§

 

 

MOVIMENTO (edição egípcia - حركة )


٤٣ قصيدة  /43 poemas

 

٢٠١٨-٢٠٢٠ - ليسا دا بالمييرا - فينادي- توري دا ميدرونييرا  /

Leça da Palmeira, Venade e Torre da Medronheira, 2018-2020)

 

القاهرة - جمهورية مصر العربية  - ٢٠٢٣ /

Sefsafa, Cairo, Egipto, 2023

 

 

ترجمة: جمال خليفة / tradução de Gamal Khalifa

الإدارة الأدبية: محمد البعلي / direcção literária de Mohamed El-Baaly

 

 

اطلبه من هنا: / encomendar aqui:

 

§


MOVIMENTO (edição italiana)


43 poesie

(Leça da Palmeira, Venade e Torre da Medronheira, 2018-2020)

 

Edizioni Kolibris, Ferrara, 2023

 

traduzione di Chiara De Lucca

prefazione di Stefano Serri
 

collana Beija-flor
direzione letteraria di Chiara De Lucca


acquista il libro qui

 

§ 


STEFANO SERRI, prefazioni a Movimento, Edizioni Kolibris, Ottobre 2023

«Ma cos’è il mondo, cos’è questa cartina piena di punti dove ancora non sei passato (ma speri ancora di recuperare); cos’è questa stazione dove trovi lasci e ritrovi le persone, anche quelle scappate, anche quelle che credevi perse per sempre, una stazione dove non sai ancora se partirai, ma sosti ai tavolini dei bar, sulla panchina, sulla banchina, ti fermi e guardi come sono diversi eppure vicini, i passanti, i visi degli altri; cos’è questo giardino dove fioriamo, ci sfogliamo, facciamo due passi e perdiamo radici, ci riscopriamo verdi dopo il marrone, troviamo un sentiero e non c’importa dove; a cosa serve, tutta questa creazione, questo esercizio di grazia in sei giorni (più il settimo, per i ripetenti e per i più stanchi), questo bellissimo quadro che abbiamo guastato infilando le mani sporche troppe volte, pasticciato, forse bucato, bruciato, danneggiato forse per sempre; a cosa serve un libro, ad esempio questo Movimento, che la ripete, la creazione, un giorno alla volta, dal pianeta più lontano che è Saturno fino al nostro sole, contando il tempo con il pallottoliere del cielo, come facevano i romani antichi; a cosa serve, adesso, a me, a cosa serve Dio, tutto quel perfetto che è malamente rotolato via, tutto quel cielo bello pieno di muffe, a cosa serve il mondo che ancora incontro e non smetto di toccare, anche se sempre da più lontano, quasi senza mano, a cosa serve, ti chiedo, mi chiedi? È un laboratorio. È il laboratorio dei tuoi sorrisi. Pensa, leggendo questo libro di poesie, pensa che si sono accumulati in tante città, in tante stanze, occasioni e persone, sapori e canzoni, perché tu possa un giorno smuovere le labbra, al di là della gioia e della tristezza, perché tu percepisca un movimento, anzi il Movimento, l’unico che alla fine importa, il sorriso, che è il cure riemerso, un gesto, un manifesto, un ponte verso chi ha intercettato il tuo viso forse per caso, un tocco di pelle su pelle più grande di ogni saluto, il movimento più umano che possiamo fare senza allungare una mano. A questo serve il mondo. A questo serve la poesia e questo libro, forse anche queste poche righe che sto scrivendo: ad allenarti a cercare e fiutare sorrisi, a partire da te, al di là di ogni umore e gradino, al di là di ogni imprevisto o di altezza, al di là della gioia e della tristezza.»



ВЕЛОСИПЕД ДО БЕЗКРАЯ (BICICLETA PARA O INFINITO – edição búlgara)

40 избрани стихотворения

40 poemas escolhidos

 

Порто, Леса да Палмейра, Венаде и Торе да Медронейра, 1986-2023

Porto, Leça da Palmeira, Venade e Torre da Medronheira, 1986-2023

 

Изток-Запад, София, 2024

Iztok-Zapad, Sófia, 2024

 

Превод: Мария Георгиева и Цочо Бояджиев

tradução de Maria Georgieva e Tzotcho Boyadzhiev 

 

> поръчайте книгата от тук / encomendar o livro aqui

 

§

 

През м. февруари 2024 г. излезе дългоочакваната антология Велосипед до безкрая с избрани стихотворения на Жоао Луиш Барето Гимарайш в превод от португалски език на Мария Георгиева и Цочо Бояджиев. Книгата е опит за по-детайлно представяне на поезията му, след големия интерес на българската публика към сборника В тъжните дни не говорим за птици“ (2018 г.), в който са включени стихотворения на общо шестнадесет съвременни португалски поети, сред които и Жоао Гимарайш.

 

Жоао Луиш Барето Гимарайш е роден в Порто, Португалия (3 юни 1967 г.), където завършва медицина. Той е поет и пластичен хирург. Първата му книга със стихове е „Има цигулки в племето“ (1989). Автор е на „Избрана поезия“ (2011), „Тук си“ (2013), „Средиземно море“ (2016), за която през 2017 г. получава националната награда за поезия „Антонио Рамош Роза“ (издадена и на испански), „Номади“ (2018), „Времето напредва в срички“ (2019), „Движение“ (2020). През 2022 г. е отличен с наградата „Песоа“. Той е и преводач, хроникьор и блогър, пише предимно за своя блог Poesia & Lda. Негови произведения са публикувани в антологии в Португалия, Бразилия, САЩ, Германия, Австрия, Италия, Мексико, Доминиканска република, Хърватия, Черна гора, България, както и в литературни списания в Португалия, Испания, Франция, Белгия, Холандия, Великобритания, Македония, Бразилия, Мексико и САЩ. Участва в литературни фестивали в Испания, Мексико, Хърватия и САЩ.


NÓMADA - (edição egípcia - رحّال )



٤٢ قصيدة  / 42 poemas


(ليسا دا بالمييرا - فينادي- توري دا ميدرونييرا- ٢٠١٥م/٢٠١٨م) /

(Leça da Palmeira, Venade e Torre da Medronheira, 2015-2018)

 

القاهرة - جمهورية مصر العربية ٢٠٢٣م /

Sefsafa / Cairo, Egipto, 2023

 

ترجمة: جمال خليفة / tradução de Gamal Khalifa

الإدارة الأدبية: محمد البعلي / direcção literária de Mohamed El-Baaly

 

اطلبه من هنا: / encomendar aqui

 

§

VÄLIMERI (MEDITERRÂNEO - edição finlandesa)

 

44 runoa 

(Leça da Palmeira, Venade, Torre da Medronheira, 2012-2015)

 

Enostone kustannus, Helsinki, 2023

 

Suomennos Tarja Härkönen

Kustannuspäällikkö Kalle Niinikangas

Kansi Asko Künnap

 

Osta kirja täältä

 

 

§

 

 

EMMI KETONEN, Tuli & Savu, n.º 4/2023

Välimeren historiasta ja nykypäivästä

«João Luís Barreto Guimarães (s. 1967) on portugalilainen kirurgi ja runoilija, jolta on vastikään julkaistu ensimmäinen suomenkielinen kokoelma Tarja Härkösen varmaotteisena käännöksenä. Välimeri on eräänlainen matkarunokirja. Runojen puhujan näkökulma on häpeilemättä turistin, joka vierailee Välimeren alueen nähtävyyksillä. Sijainnit vaihtuvat tiuhaan, ja runot levittäytyvät lähes koko Välimeren alueelle, Portugalista Italiaan, Kreikasta Kroatiaan, Israelista Marokkoon ja niin edelleen. Maisemat ja aiheet istuvat aina jollain tapaa kokoelman rajaukseen, mutta Välimeren alue on ymmärrettävä laajasti.

Välimeren kansojen jaettu historia ja kulttuuri tehdään kokoelmassa selväksi. Syvyyssuunnassa runot kurkottavat kauas menneeseen, muun muassa antiikin aikaan. Ehkä enemmän kuin maantieteellinen alue, teoksen Välimeri onkin käsitteellistetty (mielen)tila. Kokoelma on kehystetty kroatialaisen Predrag Matvejevićin teoksesta Välimeren breviaario (suom. Kari Klemelä, Loki-kirjat 2003) lainatuilla sanoilla: ”Emme tiedä varmasti, miten kauas Välimeri ulottuu” ja ”Antiikin viisaat opettivat että Välimeri jatkuu niin kauas kuin minne oliivipuu ulottuu”.

Välimeren maantieteellinen rajaus on kiinnostava. Jäädessään Euroopan, Aasian ja Afrikan väliin se käytännössä yhdistää maanosat ja mantereet. Siitä suomenkielinen nimitys: Väli-meri. Kuitenkin kun puhutaan Välimeren maista, viitataan yleisimmin Euroopan puoleisiin rannikkoalueisiin, ennen muita matkailijoiden suosikkikohteisiin Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa. Toisaalta Välimeren maaksi katsotaan myös Guimarãesin kotimaa Portugali, vaikka Portugalilla ei olekaan rantaviivaa Välimeren kanssa. Sen sijaan meri ulottuu Portugalin ylle ilmasta käsin; alueella vallitsee välimerenilmasto.

Teoksen alkukielinen nimi on Mediterrâneo. Portugalinkielinen nimitys juontuu latinankielisestä sanasta mediterraneus, joka ei yllättäen viittaakaan mereen vaan päinvastoin maahan. Alun perin mediterraneus tarkoitti sisämaata. Nimeen sisältyy käsitys, että Välimeren alueelle sijoittuvat maa-alueet kuuluvat yhteen ja samaan valtioon, kuten Rooman valtakunnan aikaan tilanne olikin. Nimitys juontaa juurensa aikaan, jolloin maanosien väliin jäävä meri nähtiin sisämerenä. Maarajojen vangitsemana merenä se kai on sitä edelleen.

Välimeri on myös myyttinen meri, jonka vesille ja rannoille sijoittuvat monet antiikin ajan tarustot. Alueen maaperä on siinäkin mielessä hedelmällinen. Runokokoelmassa Välimeren historiallista painolastia on purettu ja käytetty hyödyksi.

Kokoelman näkyvimpänä aiheena korostuvat Välimeren kansojen suhteet toisiinsa ajan saatossa. Vieraillessaan meren eri laidoilla puhuja muistuttaa eri kansakuntien levinneisyydestä ja asuinsijoista, jotka ovat vaihdelleet sotien ja luonnonmullistusten myötä. Ne osoittavat historian kerroksellisuuden ja miten vaikkapa antiikki on edelleen läsnä nykypäivässä.

Runoja innoittavat historian taakseen jättämät merkit, olivat ne sitten tarkoituksella tallennettuja tai tahattomasti jääneitä jälkiä, esimerkiksi nähtävyyksiä: pyhäkköjä ja niiden raunioita, museoita ja museoesineitä, palatseja ja taideteoksia. Toisaalta puhuja on tietoinen, että historian kirjoittavat voittajat ja sitä tarinaa myös artefaktit toistavat. Turistitkin tallaavat aina samoja polkuja ja näkevät juuri niitä nähtävyyksiä, joita nähtäväksi tarjotaan.

Toisaalta runot itsessään pyrkivät jättämään osansa tähän kerroksellisuuteen. Rauniot, museot ja historiankirjat eivät juurikaan kykene välittämään ihmisten aistinvaraisia havaintoja ja kokemuksia. Menneestä katoaa näin kaikki vivahteikkuus. Juuri näiden nyanssien tallentamiseen nykyhetkessä tarvitaan muun muassa runoilijoita ja menneisyyden aukkojen täydentämiseen mielikuvituksen keinoja.

Nykyhetki ja mennyt limittyvät runoissa monella tapaa. Runossa ”Res ipsa loquitur”: ”Joku / on jättänyt Splitin roomalaisen palatsin / rapistuneisiin / raunioihin varoituksen (kroatiaksi) / poliitikoille […]”. Kokoelman kenties keskeisimmän runon ”Välimeren laulu” lopussa limittyneet ajat kietoutuvat yhteen: ”[…] (tuo alkukantainen sisämeri / alkuvoimainen liemi) / se jota soudettiin uutterasti Foinikiasta / Kathagoon [sic] asti. Se jota Odysseus piti omanaan / (jota Kserkses niin ruoski) vaan ei suinkaan / menneisyydessä / (koska menneisyys on nykyisyys) missä / aika sen kuin mataa koska kulkee paikallaan / niin kuin kissat raunioilla (tappaen / aikaa / ajalla) kuvitteellisia vihollisiaan hännällä / hakaten.”

Runossa hahmottuu myös ajan liike, tai pikemminkin liikkumattomuus, jonka toteamiseen teos tähtää monin tavoin. Verkkaisuudestaan tunnetut kissat kuvataan toisaallakin raunioiden vartijoina ja paikallaanolon vaalijoina. Menneisyyden ajan oletetaan pysähtyneen, koska siihen on tietoisesti pyritty. Menneisyys on museoitu, historia pysähdytetty paikoilleen.

Esimerkiksi osmanisulttaani Selim III:n miekasta todetaan: ”[…] miekka elää edelleen […] lukkojen takana minne joutui vuodatettuaan niin paljon / verta / torsosta toisensa perään tuomittuna ikuiseen elämään / (vitriinin vankilassa) ja kadehtien jokaista kehoa / joka täsmälleen tällä hetkellä / rakastaa ja tanssii loputtomiin (mikä dervissi) / paratiisissa.”

Erityiseen asemaan nousee runomuoto ekfrasis, joka sekin on käsitteenä antiikin peruja. Alun perin ekfrasis tarkoitti kuvausta sellaisenaan, mutta nykyisin käsitettä käytetään taideteosta kuvaavista runoista. Guimarãesin runoudessa ekfrasis on humaani menneeseen kääntymisen väline, jolla runon aiheena oleva esine tai taideteos, historian tallennin, herää hetkeksi uudelleen eloon. Runojen puhuja itse on nykypäivän kommentaattori ja keskustelee menneisyyden kanssa.

Ehkäpä kokoelman poetiikkaa kuvaa parhaiten sen päätösruno ”Vähäisemmät jumalat”, jossa puhuja kulkee pitkin Provencen katuja ”runoa etsien” kuin runo olisi jotakin, joka syntyy liikkeessä. Nykypäivään puhujan istuttaa hempeä ironia, jolla hän puhuttelee näkemäänsä. Pienet pisteliäät kommentit eivät kuitenkaan aina onnistu herättämään oivalluksia, vaan kummeksuvat lähinnä perinteitä, joita nykyihmisen onkin varsin helppo paheksua ja ihmetellä.

Päällisin puolin kokoelma tuntuu haikailevan eurooppalaisen sivistysihanteen perään. Se on kunnianosoitus Välimeren alueen historialle ja sivistykselle, joka on kantanut tähän päivään asti – unohtamatta sivistyksen juuria, jotka puolestaan kantavat vielä matkojen päähän Välimeren rannoilta.

Kokoelman edetessä historiallisten näkymien tilalle vaihtuu arkisempia aiheita. Loppua kohden puhuja keskittyy nykypäivän politiikkaan ja katse käy kyynisemmäksi. Puhuja tuijottaa Välimerelle, jolla myyttiset sotaretket ovat mennyttä. Meri on muuttunut siirtolaisten hautausmaaksi, mikä häiritsee tyyneyttä ja tyytyväisyyttä tavoittelevan turistin lomarauhaa.

Runojen kieli on varsin yksinkertaista ja suorastaan pelkistettyä. Anekdoottimaisuudessaan tyyliä voisi verrata Wisława Szymborskan tuotantoon. Guimarãesia voidaan pitää niin sanotusti perinteisen runon taitajana. Runoilija on varsin tykästynyt säkeenylityksiin. Pilkuttomuus luo painoarvoa säejaolle, mikä johtaa helposti säkeenylityksiin, mikä puolestaan tuottaa vaikeuksia kääntäjälle, jonka on usein valittava, kummalle riville sijoittaa suomen kielen sanan, jota portugalissa saattaa pääsanan lisäksi edustaa useampi pikkusana.

Suomennos on pitkälti varmaotteista työtä. Härkönen käyttää luontevia, paikoin jopa ilahduttavan idiomaattisia ilmaisuja, jotka solahtavat onnistuneesti kertoviin runoihin. Pari näppäilyvirhettä ja hankalasti ilmaistua säettä töksähti silmään, mutta pääosin käännökset vaikuttavat loppuun asti ajatelluilta.

Kokoelman tarkoitus lienee jossain määrin todistaa Välimeren alueen erilaisista ja moninaisista ilmeistä. Merestä maalaillaan ennemmin kulttuurista ja mielenmaisemaa kuin maantieteellisen tarkkarajaista kehystä. Myös historian jälkimainingit yltävät paljon kartan rajoja laajemmalle alalle.»

 

 

JUKKA KOSKELAINENHelsingin Sanomat, 27.1.2024

Välimeren runot ulottuvat kanavan polku­pyörästä historian murhiin

Portugalilainen João Luís Barreto Guimarães kirjoittaa kerroksellista historiaa Etelä-Euroopasta.

«RUNOSUOMENNOSTEN suhteen koettiin 2000-luvun alun pitkä kuiva kausi, mutta viime aikoina käännöksiä on alkanut ilmestyä uudestaan ennen kaikkea Parkko-kustantamon ja Enostonen ansiosta. Nyt suomennetaan jopa kokonaisia alkuperäisiä kokoelmia.

Portugalilaisen João Luís Barreto Guimarãesin (s. 1967) Välimeri on yksi niistä. Melko ohut kokoelma onkin jo käännetty monille kielille. Idea on sinänsä yksikertainen: kuljetaan Välimeren rannalla ja kaupungeissa, vähän muuallakin, ja liitetään tuokiokuviin ja mietelmiin laajempaa kulttuurihistoriaa.

Sekaan pudotellaan historian nimiä jopa siihen tahtiin, että ei meinaa mukana pysyä.

Barreto Guimarães osaa joka tapauksessa yhdistää ja laajentaa ja avartaa moninaisia aineksiaan. Ja Tarja Härkösen täsmällistä, lyyrisyyden säilyttävää suomennosta voi ihailla.

ENNEN KAIKKEA Barreto Guimarães penkoo kiehtovasti historian kerroksia, ”historian mutaa”, kuten erään runon nimikin kuuluu. Samaan runoon mahtuu kanavaan pudonnut polkupyörä ja muistutus siitä, että Vilhelm Oranialainen murhattiin Espanjan kuninkaan käskystä.

Pakanallisen temppelin paikalle taas on rakennettu katolinen kirkko, ja temppeliä on taas käytetty muun muassa vilja-aittana ja teatterina. Seinät ovat kasanneet ylleen eri aikakausien tyylien kerroksia.

Barreto Guimarães pyrkii vahvistamaan kerroksellista esitystapaansa sommittelemalla runoihin lisäyksiä sulkeiden sisään ja katsomalla historiaa nykyperspektiivistä.

Rakastavaiset ovat kaivertaneet nimensä kaktuksenlehtiin:

”Kaikki he myönsivät / rakkauden mahdolliseksi / vaikka / vesi joka tänään putoaa ei ole huomisen vettä / (ei edes ensi vuoden) jolloin / nämä nimet putoavat maahan ja toiset / ilmestyvät niiden tilalle.”

PORTUGALI EI tiukan maantieteellisesti kuulu Välimeren alueeseen. Se kuului kuitenkin Rooman aikoinaan valloittamiin alueisiin. Kirjan mottona onkin sitaatti, jonka mukaan emme varmasti tiedä, mihin asti Välimeri, ”tuo alkukantainen sisämeri, alkuvoimainen liemi”, ulottuu.

Näissä runoissa se ulottuu kauas Eurooppaan, ja Barreto Guimarãesin runon eväillä siirtymät käyvät vaivattomasti. Näyttönä tästä käy vaikka kokoelman eräänlainen nimiruno, Välimeren laulu:

”Tuolla on Lindoksen / akropolis (jonka jumalat hylkäsivät) / temppeli johon Feidias rakastui ja jossa / mestarin kädenjälki patsaineen yhä mahtuu / ajan kehykseen.”

Aina ei sentään mennä historian ja myyttien varassa. Vaikuttava avausruno kertoo myrskyn jäljistä. Runo toteaa hävityksestä, että ”aivan kuin / uusi alku olisi mahdollinen vain jos / taivaallinen ja maallinen tohtivat kumpikin / joutua häviölle.”

BARRETO GUIMARÃES on siviiliammatiltaan kirurgi, ja tämäkin puoli tulee vaihtelun – ei voine sanoa että kevennyksen – vuoksi esiin parissa runossa, yhdessäkin puhuja muistelee, miten naispuolisen kollegan polvi osui operaation aikana hänen jalkojensa väliin.

Historian ja nykyhetken suhteita kokoelma luotaa kiinnostavasti. Mukana saisi vain olla enemmän paikan tuntua ja aistihavaintoja. Pieni runoilijan esittelykin olisi varmaan ollut paikallaan.»

 

 

TAKKUTUKKAMummo Matkalla, 17.1.24

João Luís Barreto Guimarães: "Välimeri / Mediterraneo" - ex Libris

«João Luís Barreto Guimarães (s. 1967) on portugalilainen kirurgi ja runoilija, jonka on vuodesta 1989 lähtien julkaissut viisitoista runokokoelmaa. Hän on Portugalin näkyvimpiä ja palkituimpia runoilijoista, ja häntä on käännetty Euroopan kielille. "

"Välimeri on nimensä mukaisesti ylistyslaulu Välimerelle. Keskiössä on matkan teko, mutta ei vain maisemiin vaan myös historiaan ja kulttuuriin.

Euroopan kehtoon. Välimeri on myyttinen Etelä. jonne kaivataan ja josta haaveillaan. Välimeri päättyy siellä missä oliivipuut loppuvat, mutta kyseessä ei ole maantieteellinen paikka, vaan kysymys on mielentilasta, sivistyksestä ja elämäntavasta, tunnemaisemasta ja siitä miten maailmassa ollaan."

Maravilhoso!! Uusi portugalilainen runoilijatuttavuus ja erikoinen yhdistelmä: varsinaiseltaan ammatiltaan kirurgi sekä Välimeri  herättivät mukavia ja mieluisia aatoksia, joten avoimin ja uteliain mielin ottamaan selvää tästä uutukaisesta. Kooste kätkee sisälleen neljä lukua ja hauskasti nimettyjä runoja kuten: 

Sielun arkielämä, Fysiikan ongelma, Syntisihti, Se mikä on ääretöntä jne. 

Muutamia maistiaisia koosteen annista:

 

Erään ilmeen arkeologiaa:

Ilme (jokin tunteen jälki) kesti

sekunnin sadasosan

lähden etsimään sitä

mutta sitä ei enää ole. Sen

tanssi joka nyt on poissa (eettisen vai

amoraalisen?) ilman

pinnalta on vain arvailun varassa. Miten 

tavoittaa mennyt pathos

jollei se edes ehtinyt

muistiin asti (oliko se intohimoinen ilmae

vai

autio ja tyhjä?) 

 

 

Argonautit Oiassa:

Joillekin

 maan loppu on ilman muuta

maailmanloppu. Toisille taas

maailmanloppu on 

matkanteon alku. Antakaa heille

soutuvene eikä kukaan osaa sanoa oliko

se joka kiskoi

halki tuntemattoman Egeanmeren oikeassa

jos maihin jäävän mieleen jää kuiskimaan ajatus

matkasta.

 

Nämä positiivisesti erilaiset ja persoonalliset runot kestävät useamman lukukerran ja ne suorastaan edellyttävät lukijaltaan sitä avautuakseen kaikessa pelkistyneisyydessään ja vailla turhaa häröilyä. Runot herättävät ajatuksia, pilkahduksia ja oivalluksia, muistoja meren tuoksusta ja vakuuttavat siitä,

ettei seesteisen, kuulaan ja kirkkaan tarvitse olla ylisanoitettua. Tarja Härköseltä jälleen kerran vakuuttava suomennos.

 - Antiikin viisaat opettivat että Välimeri jatkuu niin kauas kuin minne oliivipuu ulottuu.  Predrag Matvejevic»

 

 

JANNE LOPPONENKiiltomato, 21.12.2023

Hetkien arkeologiaa Välimeren rannoilla

Guimarães on ensimmäinen portugalilainen runoilija, jolta on suomennettu kokonainen teos. Toiveissa on lisää!

«Portugalilaiset pitävät itseään meren kansana. Portugalilaisessa runoudessa tuo meri on yleensä ollut Atlantti tai Intian valtameri, entisen siirtomaaimperiumin näyttämöitä kumpikin. João Luís Barreto Guimarãesin (s. 1967) runokokoelma Välimeri (alkuteos Mediterrâneo, 2016) sen sijaan sijoittuu nimensä mukaisesti merelle, jota Portugalin rannat eivät kosketa. Välimeri ei kuitenkaan ole pelkkä maantieteellinen alue vaan laajempi kulttuurihistoriallinen käsite. Kuten teoksessa siteerattu bosnialais-kroatialainen kirjailija Pedrag Matvejević (1932–2017) toteaa: ”Antiikin viisaat opettivat että Välimeri jatkuu niin kauas kuin minne oliivipuu ulottuu” (s. 64). 

Guimarães on yksi Portugalin kansainvälisesti tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Mediterrâneon englanninkielinen käännös voitti Willow Run -runopalkinnon vuonna 2020, ja uusimmalle kokoelmalle Aberto todos os dias (2022) myönnettiin Prémio Pessoa -palkinto. Hän on myös ainoa portugalilainen nykyrunoilija, jolta on suomennettu kokonainen teos; aiemmin portugalilaista nykyrunoutta on esitellyt Rita Dahlin toimittama ja suomentama antologia Maailman syrjällä (Palladium 2018). On korkea aika, että suomalaiset pääsevät lukemaan muutakin kuin Fernando Pessoaa

Guimarãesin runouden juuret ovat 1970-luvulla alkaneessa suuntauksessa, jossa runon lähtökohtana ei ole niinkään kieli kuin havainto ja jokapäiväinen elämä. Toisen maailmansodan jälkeistä surrealismia, uusavantgardea ja poliittista vallankumousrunoutta seurasi siirtymä yksityiseen sfääriin. Näin ei käynyt vain Portugalissa, vaan kyseessä oli laajempi, koko eurooppalaista kirjallisuutta ja kulttuuria koskeva ilmiö, joka tunnetaan subjektiivisena käänteenä. Portugalilaisessa runoudessa tähän suuntaukseen ovat vaikuttaneet muun muassa João Miguel Fernandes Jorge (synt. 1943) ja Joaquim Manuel Magalhães (synt. 1945).  

Välimeri koostuu matkarunoista, jotka sijoittuvat useimmiten maantieteellisen Välimeren alueelle, joskus myös sen ulkopuolelle, esimerkiksi Portugaliin tai Hollantiin. Monet runot rakentuvat pienoistarinan tai historiallisen anekdootin ympärille, toiset taas ovat perinteisiä ekfrasiksia eli taideteoksen tai museoesineen kuvauksia. Puhuja kuljeskelee hieman saarikoskimaisesti ”runoa etsien”; matkakirjallisuudelle tyypillisesti matkanteko toimii kirjoituksen lähtökohtana. 

Välimeri näyttäytyy teoksessa ennen muuta alueena, jossa on asuttu hyvin kauan. Kulkijan jokaisen askeleen alla on vuosituhansia. Parhaiten tämä kiteytyy runossa pakanallisen temppelin päälle rakennetusta katolisesta kirkosta, joka sittemmin on kasannut ylleen arkkitehtuurin tyylisuuntia ja toiminut niin vilja-aittana, teatterina, vankilana kuin ammusvarastona. Jatkuvuus ja katkos ovat yhtä aikaa läsnä, kun ”pakanaksi” itseään kutsuva puhuja vaeltelee turistikohteiksi muuttuneissa kirkoissa ja luostareissa. 

Myös itse runot rakentuvat merkitysten kerrostumina: yksinkertaisten havaintojen päälle kasautuu muistoja, historiaa ja mielleyhtymiä. Esimerkiksi runo ”Historian muta” alkaa havainnolla Delftissä kanavan pohjalle uponneesta polkupyörästä, mitä seuraa assosiaatio samassa kaupungissa kuolleen Vilhelm Oranialaisen salamurhaan, ja lopulta runo laajenee pohdinnaksi historiallisen muistin absurdiudesta: tiedämme enemmän Vilhelmin koiran kuolemasta kuin useimmista aikalaisistamme.  

Teoksen aikajänne vaihtelee tuhansista vuosista silmänräpäykseen. Runossa ”Erään ilmeen arkeologiaa” koetetaan tavoittaa ilmettä, joka kesti vain sekunnin sadasosan. Runo ”Rivejä kestosta” puolestaan kuvaa hetkeä, joka ”liuottaa lihan ja ajan toisistaan / kemiallisessa ilonpidossa” (s. 61). Runoilijan tehtäväksi muodostuu täten epifanioiden – ilmestyksenkaltaisten hetkien – valpas odottaminen.  

 

Vähäeleistä sulkeiden poetiikkaa 

Äidinkielen opettajilla on tapana varoittaa sulkeiden käytöstä, mutta Guimarãesin poetiikassa niillä on silmiinpistävän tärkeä rooli. Sulkeet luovat katkoksia runon sisään ja pakottavat lukijan tämän tästä palaamaan takaisin; ne ilmaisevat epäilyä ja ironiaa sekä tuovat esiin ajattelun kerrostuneisuuden. Sulkeilla voidaan suhteellistaa vaikkapa koko ihmiskulttuurin merkitys, kuten runossa ”Ihan eilen Pocinhossa”: 

 

[…] Pelkkää homo sapiensia 

koko Côan komea museo 

pari kolme keksintöä jotka ovat käytännössä ihan eilisiä 

(se miten onnistuimme kesyttämään tulen 

käyttämään puhuttua kieltä 

ja luomaan kuvataiteen 

symboleineen). 

(s. 13)  

 

On kiinnostavaa verrata Guimarãesin teosta samannimiseen ja samoihin aikoihin kirjoitettuun suomalaiseen runoteokseen, nimittäin Ville Hytösen Välimereen (Sammakko 2018). Hytösen teoksen alaotsikko on ”eeppinen runoelma”, ja sen vuolas, eteenpäin vyöryvä runous on täynnä paatosta ja syyllisyyttä Välimereen hukkuneista siirtolaisista. Guimarãesin teos on etäännytetympi ja ammentaa vähemmän ajankohtaisista aiheista, vaikka siinä ohimennen viitataankin Välimereen ”hautausmaana”. Myös teoksen ensimmäistä runoa ”Taivaan ja maan välillä”, joka kuvaa maisemaa myrskyn jäljiltä, voi tulkita ilmastonmuutoksen kontekstissa.  

Toisin kuin HytösenGuimarãesin runoutta luonnehtii vähäeleisyys ja tietty pidättyvyys. Aina kun paatos tai sentimentaalisuus alkaa hiipiä runoon, jokin ironinen käänne palauttaa lukijan maan pinnalle. Runossa ”Ihan eilen Pocinhossa” puhujan ihmetys ikivanhan luolataiteen äärellä katkeaa siihen, että viini alkaa nukuttaa. Runojen minä on tietoinen yksilön pienuudesta ajan virrassa: ”Minä tein / sen minkä sinäkin tekisit / niin kuin kertautuvat aallot jotka lakipisteessään / murtuvat rantaan” (”Asioiden tila”, s. 16). Runoilija ei yritä olla Homeros, eikä hänen runoistaan muodostu eeposta, vaan pikemminkin ne ovat meren rannalta löydettyjä ruukunsirpaleita.  

Portugalilaisen runoilijan poetiikka tuo jossain määrin mieleen italialaisen Antonella Aneddan, jolta julkaistiin viime vuonna suomennosvalikoima Anatomioita (suom. Hannimari Heino, Parkko 2022). Myös Aneddan runot lähtevät tyypillisesti liikkeelle yksinkertaisesta näköhavainnosta ja kasaavat ympärilleen erilaisia merkitysten kerrostumia, oli kyse sitten muistista, historiasta, geologiasta tai ihmisruumiista. Guimarães ei aivan yllä italialaisen kollegansa tasolle, mutta rima onkin tässä tapauksessa varsin korkealla.  

Muuten terävän teoksen loppupuolella on muutama löysempi veto. Esimerkiksi Minho-joessa elävää nahkiaista kuvaava runo alkaa lupaavasti pohdinnalla valtionrajojen mielivaltaisuudesta mutta lässähtää laiskaksi allegoriaksi poliittisesta opportunismista.  

Tarja Härkönen on tällä hetkellä merkittävin portugalinkielisen kirjallisuuden suomentaja (valitettavasti kilpailua ei juuri ole). Härkösen suomennos tavoittaa hyvin teoksen ironian ja vähäeleisen huumorin. Pienen haasteen suomentajalle muodostavat säkeenylitykset, jotka lataavat painoa yksittäisille sanoille: ”Etsin sanomatonta illansuun / tiheydestä” (s. 53). Portugalin kielessä tällaisten genetiivirakenteiden sanajärjestys on käänteinen suomen kieleen nähden, ja määre (kuten adjektiivi) sijoittuu tyypillisesti substantiivin jälkeen. Näille kielen sisäsyntyisille ominaisuuksille on kuitenkin vaikea tehdä mitään, ellei sitten myötäile alkutekstin sanajärjestystä, mikä suomeksi tuntuisi vanhahtavalta.  

On ilahduttavaa, että Härkönen kääntää proosateosten lomassa myös runoutta. Toivottavasti lisää on luvassa.» 

 

§